Näe lapsesi

Näe lapsesi, se on vanhemmuudessa tärkeintä, sanotaan. Yksinkertainen asia ja silti se on niin vaikeaa! Hitaina pidettyjä suomalaisia on varsin lyhyen ajan koulittu toisenlaiseen maailmaan. Nykypäivänä täytyy olla ketterä pysyäkseen ajan hermolla, työelämässä jatkaakseen täytyy olla viimeisimmästä tiedosta selvillä ja kyettävä innovatiivisuuteen ja yrittäjäasenteeseen. Kaikki on niin lyhyttä ja nopeaa. Ollakseen uskottava on oltava tuoreeltaan tietoinen, mitä juttuja liikkuu mediassa ja osallistuttava, päivitettävä some-tilejään, muuten jää syrjään. On oltava vireänä ja valppaana. Vastapainoksi sille, että ylivireydestä on hyvinvoinnin vuoksi päästävä välillä pois, järjestetään mindfulness-kursseja ja painetaan kilpaa aikuisten värityskirjoja. Tällaista elämänsä toista vuosisadan puolikasta elävää hidastuvaa aikuista hirvittää, missä maailmassa nykyajan lapset elävät.

Ihminen ei kuitenkaan biologialtaan ole ehtinyt muuttua samaan tahtiin. Vanhempana täytyy olla entistä vahvempi kyetäkseen vastustamaan instant-maailman vaikutuksia, suojaamaan lastaan niiltä. Miten itse voi olla hetkeen pysähtyvä ja läsnä lapsen kanssa? Aiempana vanhemmuustrendinä rummutettiin sitä, että lapselle täytyy olla kehittäviä virikkeitä vauvasta alkaen, jotta hän kasvaa täyteen mittaansa ja pärjää kilpailussa. Vanhemmat satsaavat lapsiinsa, harrastuksia voi olla joka illaksi niin, että aika menee lasten kuljettamisessa ja varustamisessa. Esim. liikuntaharrastuksen jatkaminen saattaa merkitä sitä, että lapsen vapaa-aika kuluu iän karttuessa tiiviimmin harrastuksen parissa.

Täytyy jaksaa ja ehtiä, niin lapsen kuin aikuisenkin. Mitä siis tässä on se lapsen näkeminen? Perustaltaanhan asiat ovat paremmin kuin aiemmilla sukupolvilla. Heille elämä oli rankempaa ja niukempaa, vanhempana oli hyvä, kun lapset käyttäytyivät hyvin, heidät oli puettu siististi, koti oli puhdas ja ruokaa pöydässä. Työnteko, raataminen oli arvossaan, pysähtyminen oli laiskuutta ja lapset saivat touhuta omiaan.

Nykyään kiire ja paine ovat ehkä toisenlaisia, mutta vanhemmuuden malli voi välittyä eteenpäin sukupolvesta toiseen. Tuleeko lapsi nähdyksi ja selviääkö vanhempi siitä? Lapsen etu olisi, jos vanhempi kykenee olemaan utelias, miten lapsi asioita kokee, mutta pystyy myös vastaanottamaan lapsensa tunteet ja kokemukset niin, että itse on niiden kanssa levollinen ja luottavainen. Mistä tulevat sanat, joilla selittää lapselle, mitä hänessä tapahtui? Miten välittää lapsen turvaksi sitä, että vanhemmalle hänen kokemisensa ei ole arveluttavaa tai pelottavaa? Tunteet ovat vain tunteita. Kaikilla ei ole näihin hetkiin mallia oman lapsuuselämänsä aikuisista.

Kun on aikuisena kiire, tiettyyn rajaan saakka organisointikyky tuntuu hallinnalta ja omalta myönteiseltä pääomalta. Kun vauhti kiihtyy, kyvykkäästä hallinnasta tulee helposti jouLintuja bongaamassastamatonta kontrollia, joka ei ole omiaan lisäämään läsnäoloa. Vaateet vaikuttavat tulevan ulkopuolelta, tuntuu, ettei elämäänsä voi vaikuttaa. Hidastamiseen, rumban pysäyttämiseen ovat pystyneet ne, jotka downshiftaavat ja muuttavat maalle, ”hyppäävät pois oravanpyörästä”. Ja sitä ennen on voinut olla äkkipysähdys.

Missä ovat keskivertovanhemman mahdollisuudet hiljentää niin, että lapsensa näkisi oikein? Ja miten sietää se epävarmuus, mitä sellaisesta muutoksesta saattaa seurata? Kun uutta opettelee, joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mistä joutuu luopumaan, mille uskaltaa sanoa ei, mitä siitä seuraa sosiaalisessa elämässä? Miten oppia suitsimaan omaa mieltään, joka jatkuvasti rientää jo suunnittelemaan seuraavaa menoa tai viipyy aiemmassa tapahtumassa, joka itseä harmittaa? Onko varaa paljastaa keskeneräisyyttään, kun pysähtymisissä lapsen kanssa onkin välillä uuden edessä ja kokee avuttomuutta ja hämmennystä? Kenen kanssa tällaisesta uskaltaisi keskustella?

Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, häneltä voi vanhemmalle tulla eletystä yhteisestä elämästä palautetta, johon vanhempi ei ole varautunut. Eletyistä tilanteista on eriäviä näkemyksiä. Harrastuksien täyttämä elämä ja kaikkien kiire ja ehkä siitä seurannut jaksamattomuus ovat saattaneet estää kohtaamista ja kuulemista. Aineelliset tarpeet on täytetty, lapsi on saanut kehittää taipumuksiaan ja hänestä voidaan olla ylpeitä, jotain on siis tehty oikein vanhempina. Mutta lapsen kokemus voi olla, että häntä ei nähty tai että näkyvillä olevien piirteiden tukeminen on kehittänyt häntä kovin yksipuolisesti – jotain tärkeää on voinut jäädä huomaamatta. Missä määrin tämä eroaa aiempien sukupolvien toiminnasta, jos sitä katsoo lapsen silmin? Onneksi koskaan ei ole myöhäistä korjata suhdetta, jos molemmat siihen ovat halukkaita.

Vanhemmuus oJuttuhetki äidin kanssan maailman vaativin homma! Jos kiirettä oppii kyseenalaistamaan ja elämää yksinkertaistamaan, se on maailman antoisin, ihanin ja arvokkain tehtävä. Ne meistä, joilla ensimmäinen kierros, vaikuttavimmat vuodet merkittävänä aikuisena oman lapsen elämässä, on ohi, voimme ehkä astetta viisaampina olla jollekin tämän päivän lapselle hänen vanhempiensa tukena niitä aikuisia, joilla on aikaa olla läsnä. Voimme oppia hakemaan ja tarjoamaan lapselle arvokkaita yhteisiä hetkiä niin, että lapsi saa kokemuksen, että hän ja hänen ajatuksensa, mielipiteensä ja näkökulmansa ovat tärkeitä. Jari Sinkkosen kolmen tärkeän neuvon listalta (Kodin Kuvalehti 9/2015): Yksikin aikuinen voi pelastaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *