Näkymätön vanhempi – Näkymätön lapsi

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Maahanmuuttajien auttaminen on juuri nyt kaikkien huulilla. Onkin tärkeää auttaa heitä mahdollisimman hyvin ja huolellisesti siellä mihin he saapuvatkin. Kukaan heistä ei ole lähtenyt ilman hyvää syytä kotimaastaan liikkeelle ja he ovat vähintäänkin erittäin kuormittuneita, voimakkaasti stressaantuneita ja hyvin monet eritasoisesti traumatisoituneita. Mediassa levinneet kuvat huolestuneista vanhemmista ja lasten kohtaloista ovat saaneet minutkin kirjoittamaan tätä Blogia.

Olivatpa  henkilökohtaiset kotoa lähtemiseen liittyvät syyt mitä tahansa, niin olisi tärkeää arvioida ja tutkia jokaisen tulijan mahdolliseen traumatisoitumiseen johtaneen laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun vaikutukset huolellisesti. Erityisen haastavaa on tunnistaa varhaiseen vakavaan traumatisoitumiseen liittyviä oireita, jotka ovat usein piilossa häpeän ja syyllisyyden verhon takana. Näitä oireita ei tuoda ensimmäisenä esille varsinkin, jos maahanmuuttajalla ei ole mahdollisuutta luottaa vastaanottavien ihmisten vilpittömyyteen auttaa. Monissa maissa ei viranomaiseen lähtökohtaisesti ole mahdollisuutta luottaa.

Niillä vanhemmilla, jotka hakevat lastensa kanssa turvallisempia ja vakaampia oloja mm. Suomesta on moninkertainen taakka harteillaan. Varsinkin jos he joutuvat selviämään pitkäaikaisen traumatisoitumisen vaikutuksilta. Heidän auttaminen vie pitkä ajan jo pelkästään siksi, että he tarvitsevat apua itselleen ja vanhempana toimimisessa. Tämä työ kannattaa, koska se vähentää lasten kasvamiseen ja kehittymiseen liittyviä ongelmia. Myös vastaanottavien ammattilaisten rauha tehdä tätä työtä olisi tärkeää taata. Ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaikutuksia voidaan ennaltaehkäistä huomattavasti kun autetaan vakavasti traumatisoituneita vanhempia.

Pitkäaikaisen varhaisen vakavan traumatisoitumisen näkyvyys on vieläkin maassamme huono vaikka asiasta on kirjoitettu mm. Judith Herman: n toimesta jo vuonna 1992. C-PTSD (Complex post traumatic-stres disorder) tulossa osaksi tautiluokitusta vuonna 2017 (ICD-11). Se tarkoittanee sitä, että terveydenhuollon ammattilaisten on yhä enenevässä määrin harjaannuttava pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen tunnistamiseen ja erottelemiseen muista mielenterveysongelmista. Suomessa on paljon asiantuntemusta ko. häiriötilan tunnistamiseksi, mutta se ei ole vielä systemaattinen osa terveydenhuollon/ sosiaalihuollon toimintaa.

Suomessa on ollut lukuisia hankkeita lapsen huomioimiseksi silloin, kun vanhemmalla on esim. mielenterveysongelmia tai päihdeongelmia. Esimerkiksi Toimiva Lapsi & Perhe hanke. Kuinka suurella joukolla, hankkeissa mukana olleista vanhemmista, on ollut vakava varhainen traumatisoituminen taustalla? Vaikka meillä on nykyään hyvin paljon tietoa traumatisoitumisen aiheuttamista vaikeuksista toimia vanhempana, niin on hyvin haastavaa tunnistaa varhaista vakavaa traumatisoitumista. Sen tunnistaminen vaatii erityistä tietoa ja taitoa.

Pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen yksi keskeisimpiä ongelmia on se, että ihmisen oma kuva itsestä on usein hyvin negatiivinen eikä hän itse koe olevansa riittävän arvokas autettavaksi. Hän ei hae apua itselleen eikä helposti kykene ottamaan apua vastaan vaikka sitä tarjottaisiinkin.

Niin kauan, kun tämänkaltaista ongelmatiikkaa ei nähdä, voi lapsi jäädä ilman kasvun ja kehityksen kannalta tärkeää tukea vanhemmaltaan – lapsi on näkymättömissä. Vanhemman tilanteen arviointi mahdollistaa tarkoituksenmukaisen, nopean ja tehokkaan avun räätälöinnin.

Vanhemmat, jotka joutuvat lähtemään kotoaan pakon edessä, joutuvat selviytyäkseen itse ja turvatakseen lapsensa selviytymisen, toimimaan usein puolustustautumalla ja hyökkäämällä. Toivottavasti tätä reaktiota ei tulkita vihamielisyydeksi maissa, johon he saapuvat.

”Italian verran lapsia vailla kotia”, Jenny Matikainen, Yle

Kuva: Sedat Suna / EPA

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *