Uusi vuosi, vanhemmuus ja korjaussarjat

ilotuli

Tammikuu on usein lupausten aikaa. Dieetti ja tipaton! Olen parempi äiti, en hermostu enää koskaan kenellekään! Leivon pullat itse, en käytä kaupan pakasteita. Olen reipas ja urheilullinen! Koti on siisti ja järjestyksessä. Parisuhde kuntoon! Sukujuhlista on pakko selvitä seuraavan kerran paremmin… jos siten olisin itsekin jotenkin parempi ihminen.

Ja toisaalta, kannattaako enää edes luvata mitään, koska en kykene pitämään lupauksiani. Voiko yleensä olla jotain parempaa – ainakaan minulle, koska en sellaista ansaitse … täytyy jaksaa, että muut eivät huomaisi miten surkealta tuntuu. Tämänhän pitäisi olla elämän parasta aikaa, yksin on selvittävä!

Tällaiset ajatukset saattavat olla tuttuja, ainakin joissain elämänvaiheissa. Silloin kun kuormitusta on eniten, vaatimukset ovat usein kovimmillaan. Näin on esimerkiksi silloin kun perheessä eletään pikkulapsi-vaihetta. Jos vanhempi itse on omassa lapsuudessaan jäänyt vaille tarvitsemaansa tukea ja hoivaa, tai on kohdannut kaltoin kohtelua, vaatimukset itseä kohtaan voivat olla vielä ankarammat kuin muutoin olisivat. Tutkimusten mukaan omassa lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet vanhemmat arvioivatkin omaa vanhemmuuttaan paljon ankarammin kuin muut vanhemmat. Toisin sanoen he ovat vaativampia itseään kohtaa kuin ei-kaltoin kohtelua kokeneet vanhemmat (Bailey ym,2012).

Syyskuussa 2014 kävin Lontoossa Anna Freud Centerissa opettelemassa haastattelua vanhemmuuden kokemisesta (Parental Reflective Functioning). Kouluttajana toimi toinen haastattelun kehittäjistä, amerikkalainen psykologi, lapsipsykoterapeutti Arietta Slade. Sen lisäksi, mitä opin häneltä PDI haastattelun tekemisestä, minulle jäi erityisesti mieleen hänen muun opetuksen lomassa sivulauseessa sanomansa toteamus siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä oppinaan yli kolmekymmentä vuotta kestäneen uransa aikana; kaikkein tärkeintä on korjaaminen (engl. repair). Sivulause liittyi ajatukseen ihmissuhteiden luontaisesta rytmistä. Yhteyden katkokset ja väärinkäsitykset ovat väistämättömiä kaikissa ihmissuhteissa, niin myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa. Toisen mieltä ja ajatuksia ei aina ymmärrä, kuten ei aina omaansakaan, varsinkaan silloin kun on kuormittunut. Ymmärsin Arietta Sladen tarkoittaneen korjaamisella armollista asennetta ihmissuhdekatkoksiin ja väärinkäsityksiin; välillä on lupa todeta vanhempanakin, että olo on neuvoton ja on vaikea ymmärtää itseä, saatikka sitten toista. Silloin voi ottaa aikalisän, rauhoittua ja kuunnella itseään; miten jaksan nyt ja mitä tarvitsen jaksaakseni? Mieltä harmittavaan tilanteeseen voi palata ja kysyä läheiseltään: ”En ymmärtänyt, mitä sinä oikein tarkoititkaan?”. Humoristisesti ajateltuna joskus voi joutua turvautumaan jopa kokonaisiin ”korjaussarjoihin”.

Jäin pohtimaan Ariettan sivulausetta pitkäksi aikaa. Pitkän uran lapsipsykoterapeuttina tehnyt kouluttaja piti tällaisia pieniä arjen hetkiä uransa tärkeimpänä oppina. Traumatisoituneiden ihmisten kanssa työskennellessä olen usein huomannutkin, että toive tulla ymmärretyksi ja kuulluksi lapsuuden tärkeiden ihmisten taholta saattaa elää vielä vuosikymmenten jälkeen, vaikka yrityksistä huolimatta se ei ole koskaan onnistunut. Tästä syystä itsensä kuuleminen nykyhetkessä on tärkeää, jotta voisi huomioida ne ihmissuhdekuprut jotka vaativat korjaamisliikkeitä tällä hetkellä. Lentokoneissa ohjeistetaankin, että onnettomuuden sattuessa happinaamari tulee laittaa ensin itselle ennen kuin auttaa muita. Tämä on varmasti hyvä muistaa uuden vuoden alkaessa.

Tätä kirjoittaessani minulle mieleen tuli Eeva Kilven runo naisille, sopii varmaan kaikille. Toivon sen tuovan armeliaisuutta sekä itseä että muita kohtaan tänä alkavana vuonna 2015:

Nukkumaan käydessä ajattelen. 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen,        
kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.”

 -Eeva Kilpi

kivikukka

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *