Joulunalusmietteitä

Viime kuukausina ihmiset ovat joutuneet lukemaan mediasta äärimmäisen kauhistuttavia tapahtumia. Oulun vauvasurmat, Rautalammin perhetragedia ja Kuopion lastensurmat tuntuvat hyppäävän jokaisen iltalehden etusivuille ja ajankohtaisohjelmien otsikoihin. Lapset tuntevat turvattomuutta, vanhemmat ahdistuvat ja miettivät, miten asiaa tulisi kotona käsitellä. Media ja ihmiset etsivät kuumeisesti syyllisiä. Miksei neuvolassa huomattu mitään? Miksi lastensuojelu ei ole toiminut oikein ja ripeästi? Miten voi olla mahdollista, että juuri äiti, jonka tulisi olla turvaamassa omien lastensa kasvua ja kiintymystä, on juuri ollut se ”paha”, surmaaja? Äärimmäisiin tekoihin ajautuneelle äidille löytyy ymmärtäjiä, mutta myös äärimmäistä lynkkausmentaliteettia esiintyy. Mieleen tunkee usein myös kysymys, missä oli lasten isä? Eikö hän, eivätkä muutkaan läheiset aavistelleet mitään?

Ottamatta tarkemmin kantaa näihin yksittäistapauksiin, täytyy todeta, että hyvin nämä omat lapsensa surmanneet äidit eivät missään tapauksessa ole voineet. Taustalla on varmaan monenlaista pahoinvointia; psyykkistä ja fyysistä sairastamista, lapsuuden traumaa, taloudellisia ongelmia, parisuhteen päättymisen uhkaa… Nämä kuormittavat asiat eivät kuitenkaan tee lapsisurmia millään tavalla hyväksyttäviksi eikä ymmärrettäviksi. Lapsentappo, tapahtui se millaisissa olosuhteissa tahansa, on äärimmäisen julma rikos! Tästä suoraan puhuminen ja tekojen tuomitseminen olisi mielestäni tärkeää. Myös viesti, että soita äärimmäisen epätoivon hetkenä ennemmin hätänumeroon tai vie vaikka lapsesi päivystyksen aulaan, voisi pelastaa ihmishenkiä. Eräs kansanedustaja ehdotti jopa ns. vauvaluukkujen perustamista ehkäisemään vauvasurmia. Raision kunta on laittanut nettisivuilleen ”hätänappi”-painikkeen, jonka kautta saa tukea jo seuraavana arkipäivänä. Moni väsynyt ja uupunut äiti kokee ajoittain olevansa umpikujassa ja pelkää, että tekee jotain lapsilleen. Onneksi heistä suurin osa pääsee ajatuksen yli, eikä tee mitään peruuttamatonta. Nämä äidit kykenevät hakemaan apua, pystyvät luottamaan tarpeeksi viranomaisiin tai luomuverkostoonsa, ottamaan väsymyksensä, uupumuksensa ja huolensa puheeksi. Mutta keitä ovat he, jotka eivät tule ajoissa autetuiksi eivätkä nähdyiksi? Pelkkä äitien väsymys tai synnytyksen jälkeinen masennus ei selitä näitä tekoja. Uskon, että lapsensa surmanneet äidit ovat vanhempia, joiden oma häpeä ja pelko omaa itseä, ajatuksiaan ja tunteitaan kohtaan on niin valtava, etteivät he kykene sitä helposti tunnistamaan ja raottamaan. Eivät edes itselleen. Taustalla on tällöin paljon vakavampaa persoonallisuusproblematiikkaa ja psykiatrista oireilua. Jos vanhempi jää tällöin yksin kuormittavassa, ylivoimaisessa tilanteessa, tämänkaltaiset hirmuteot voivat tulla todeksi.

Vakavasti omassa lapsuudessaan traumatisoituneiden vanhempien tunnistaminen ja oikein fokusoitu, varhainen tuki ja hoito olisi tärkeää. Ensi- ja turvakodit ovat omalla sektorillaan tehneet hyvää työtä. Kynnys ensikoteihin pääsemiselle tulisi olla mahdollisimman matala! Puheeksiottoon tarvitaan riittävää rohkeutta ja tietoa. Esittämällä tärkeät kysymykset esim. ”Koetko olevasi yksin ja vailla tukea?”, ”Millaista apua toivoisit ja voisit ottaa vastaan?”, ”Onko sinulla ajatuksia lapsesi surmaamisesta?”, voisivat oikein ajoitettuna mahdollistaa avun. Näitä kysymyksiä voisivat esittää niin viranomaiset eri sektoreilla kuin lähimmäiset, omaiset ja naapuritkin. On totta, että tällaisen kysymyksen esittäminen vaatii omalta mukavuusalueelta ulos astumista, mutta uskon, että se kannattaa.

Sosiaaliviranomaisten syyllistäminen ei auta mitään. Ala on raskas, asiakasmäärät reilusti suosituksia suuremmat, työntekijä joutuu tekemään tilannearvion kiireessä, usein äärimmäisen paineen alla. Mietin myös, mikä on sosiaalityöntekijöiden kyky ja mahdollisuus arvioida tilannetta riittävästi? Saavatko he tarpeeksi lisäkoulutusta esimerkiksi mielenterveysasioista ja traumatisoitumisesta? Tunnistavatko he riskit, vai riittääkö, että lainkirjain pinnallisesti toteutuu? Onko heidän työnohjauksensa kunnossa? Kokemukseni mukaan lastensuojelussa kyetään arvioimaan kohtuullisen hyvin vanhempien päihteidenkäyttö ja fyysisen väkivaltaisuuden merkit. Jo epäily saa yleensä työntekijät toimimaan nopeasti. Mutta miten on silloin, jos lasten äiti on tilanteessa pinnallisesti koossa, selvin päin ja pitää kaikin keinoin kulissejaan koossa? Voisiko lastensuojeluun joko kouluttaa, tai palkata enemmän varhaisen vuorovaikutuksen ja mielenterveyden, sekä traumatisoitumisen ammattilaisia? Hyvä arvio mahdollistaisi, että perheet osattaisiin ohjata paremmin oikean avun piiriin. Osalle riittää kotiapu, toiset tarvitsevat ympärivuorokautista tukea ja apua.

Suomessa on jo olemassa hyviä käytäntöjä varhaiseen tukeen. Esim. Imatralla palkattiin ennakkoluulottomasti lisää perhetyöntekijöitä neuvolan terveydenhoitajien tueksi. Joulukuu OulujärviSäästöt korjaavassa lastensuojelutyössä ovat merkittävät. Hyvinvointineuvolamalli on jalkautunut usealle paikkakunnalle, kotiavun saantia luvataan lisätä. Erilaisia vanhemmille tarkoitettuja ryhmiä toimii jo monella eri sektorilla. Näistä monet vanhemmat saavatkin tukea vanhemmuuteensa. Vakavammin oireilevia vanhempia nämä perustason palvelut eivät kuitenkaan auta riittävästi. Illat, yöt ja yksinäiset viikonloput ovat heille yleensä vaikeimpia. Tällöin omat, lapsuudessa tapahtuneesta kaltoinkohtelusta peräisin olevat oireet, sekä yllättävät, usein arkipäivässä toimivan, kontrolloidun aikuisen tietoisuudesta kaukana olevat erilliset osat saattavat ottaa vallan. Siksi näihin, virka-ajan ulkopuolisiin aikoihin tulisi olla riittävästi apua saatavilla. Tarvitaan myös nopeita ”walk-in poliklinikoita”, joissa perheet saavat apua äkillisiin kriiseihin. Lähetepakko ja hoitotahojen pirstaloituminen vaikeuttavat ja hidastavat avun saamista. Kun vanhempi hakee apua miltä tahansa sektorilta, hänen hätänsä ja huolensa täytyy ottaa todesta. Mitätöinti, hyvää tarkoittava normalisoiminen, luukulta toiselle juoksuttaminen ja avunsaannin epääminen on pahinta mitä hänelle, sekä hänen lapsilleen voi tehdä. Arvioon tulee varata riittävästi aikaa ja resursseja. Lapsiperheille suunnattu ennaltaehkäisevä ja korjaava työ eivät voi, eivätkä saa kilpailla samoista resursseista. Molempia tarvitaan!

Näin joulun alla, jonka tulisi olla lasten ja perheiden juhla, toivon, että kukaan ei joutuisi olemaan yksin äärimmäisten epätoivon tunteidensa kanssa. Minua on ilahduttanut tavallisten kansalaisten avuntarjoukset mm. sosiaalisen median kautta. Toivon, että joulu voisi olla juuri sellainen kuin jokaiselle perheelle ja lapselle olisi parasta. Ollaan siis läsnä läheisillemme, lähes enkeleitä toisillemme.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *