Äiti ja psykologi?

Naisena ja ihmisenä haluaa tietysti olla lapselleen paras, mieluiten lähes täydellinen, tai ainakin Oikein Hyvä äiti. Jos on vielä sattunut opiskelemaan jotakin äitiyttä sivuavaa alaa – psykologiaa, lastenkasvatusta, psykoterapiaa jne. – tarve olla hyvä äiti saa lisää löylyä: nythän on saanut Tietoa siitä mitä ihminen Oikeasti Tarvitsee Kehittyäkseen ja kuinka kuuluu Kasvattajana Toimia.

Näin psykologina voin vilpittömästi sanoa, että hyvänä äitinä oleminen onkin ihanaa, ja siitä kannattaa nauttia niin kauan kuin onnea kestää. Nimittäin siihen asti, että syntyy lapsia. Siitä eteenpäin lapset tuppaavat toistuvasti häiritsemään hyvää äitiyttä.

Vauva esimerkiksi itkee, vaikka on juuri saanut ruokaa, tai ei nuku, vaikka on selkeästi nukkumisaika. Epäilys valtaa mielen: enkö arvioinut ruokamäärää oikein? Enkö tiedä lapseni rytmiä? Äidin mielensisäistä harmoniaa uhkaa hiipivä tunne: huonompi äiti kuin olin ajatellut tai suunnitellut. Taaperokaan ei välttämättä palkitse ihanaa äitiä tämän selittäessä lempeästi, miksi tätä(kään) pehmolelua ei osteta. Hyvä äiti odottaa kohtuullista vastetta ponnisteluilleen: että taapero toteaisi vain hieman itkuisesti ja sisimmissään kiitollisena rajojen asettamisesta ”Kyllä äiti”. Sen sijaan hän ehkä saa kaupassa kovaäänisen ja käytävän tukkivan uhmakohtauksen. Erittäin noloa.

Toistuvasti joutuu tilanteisiin, joissa asiat eivät vaan suju hyvän äidin suunnitelman mukaan. Aika nopeasti kannattaa luopua ainakin siitä harhasta, että hyvän vanhemmuuden mitta on kaiken aikaa tyytyväinen, vain myönteisiä tunteita ilmaiseva lapsi. Tai jos nyt korkeintaan kerran puoleen vuoteen vähän kiukuttelee, jotta neuvolan tädille voi lempeästi hymyillen todeta, että ”kyllä, kyllä, meidän Nupulla on sitä ikätasoista uhmaa”, ja voi yhdessä pudistella päätä noille suloisille pikku veitikoille.

Lohtulauseena voi yrittää toistella itselleen: ”Lapsen kuuluu harjoitella vaikeimpien tunteiden kokemista, ilmaisua ja rauhoittumista juuri minun kanssani. Se on hyvää vanhemmuutta!”

Ei se silti mitään kivaa ole, olla toisen suuttumuksen, pettymyksen, surun, kiusatuksi tulemisen, kiusaamisen, valehtelun, ristiriitojen ratkaisun ynnä muiden inhimillisten vaikeuksien ja niiden ilmaisujen harjoitusalustana. Mutta ainakin tuntee elävänsä, joka solulla! Äitiys tarjoaa mielelle samaa kuin rankka jumppa huonokuntoiselle: sen myötä löytää itsestään kipeitä kohtia, joiden olemassaolosta ei aiemmin edes tiennyt. Eikä psykologiäideille anneta tasoitusta.

II Psykologi vai ihminen

Psykologi vai ihminen?