Elämän nälkä

Elämän nälkä

Elämän nälkä/ Pave Maijanen

Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

En ole aiemmin ollut kovinkaan perehtynyt Pave Maijasen musiikkiin. Tämänkin laulun olen kuullut aiemmin monta kertaa kiinnittämättä siihen mitään erityistä huomiota. Uudella tavalla laulu jäi mieleeni tämän projektin aikana erään vanhemmuusryhmäläisen tuotua sen kuultavaksi viimeiselle ryhmäkerralle. Hyvä kuvaus monen tässä projektissa ja aiemminkin psykiatriassa kohtaamieni ihmisten arjesta!  Tällaisia aamuja on varmasti kaikilla, niin minullakin varsinkin marraskuussa, mutta kuukausia tai vuosia jatkuessaan puhutaan jo eri mittakaavasta. Arkisista asioista voi tulla vuoren kokoisia haasteita, jos menneisyyden traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät oireet kuormittavat nykyisyyttä.  Mutta onneksi laulusta löytyy myös lohtua….

Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää 

Elämän nälkä, hyökkää jalkopäästä, ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä, istuu olkapäällä, käskee: lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu, ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty, eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo 

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Ehkä valo on toivo paremmasta, ajatus, että omaan elämään ja olotiloihin voi vaikuttaa kaikesta huolimatta. Tämä ajatus näissä projektin vakautumisryhmissä vanhemmille onkin: menneisyys ei sellaisenaan koskaan palaa ja nykyhetkeen on mahdollista vaikuttaa, jotta voi oireista huolimatta olla lapsensa tukena silloin kun hän vanhempaansa tarvitsee. Se auttaa voittamaan ne vanhempien yleiset pelot, että omat lapset joutuisivat kärsimään samoista ongelmista kuin itsekin.

Moni vanhemmuusryhmään hakeutunut vanhempi on maininnut yhdeksi syyksi tulla ryhmään halunsa tavata toisia samanlaisia kokemuksia menneisyydessään kokeneita ihmisiä hoidollisen ryhmän puitteissa. Syyskuussa 2015 aloitti Helsingissä Vakava traumatisoituminen ja vanhemmuus- projektin aikana järjestettävä viimeinen vakautumisryhmä vanhemmille. Toivottavasti ryhmät jatkuvat myös projektin jälkeenkin!

Jos tällaisia ryhmiä ei ole tarjolla, mistä vertaistukea voisi saada? Hiekkalaatikon reunalla istuen muiden äitien ja isien kanssa omista vaikeista menneisyyden kokemuksista ja niistä peloista, joita se tuo äitinä ja isänä olemiseen, voi olla vaikea puhua. Eikä se ole varmaankaan oikea paikka niistä puhuakaan. Netistä löytyy monenlaista vertaistukea traumaperäisistä oireista kärsiville. Siitä voi olla joskus apua, joskus ei.

Taide eri muodoissaan voi myös parhaimmillaan tuoda kokemuksen vertaistuesta ja erityisesti sellainen taide, joka tarjoaa lohtua, toivoa ja uusia näkökulmia.  Jos joku toinen on osannut pukea sanoiksi tai maalata kuvaksi jotain sellaista, mikä itsellekin on kipeästi tuttua, saa tunteen siitä, että en olekaan yksin. Usein ihmiset osaavatkin nimetä itselleen tärkeitä lauluja tai tauluja, jotka antavat voimaa ja lohduttavat. Itselleni merkityksellinen taiteilija on ollut kolumbialainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Fernando Botero. Hänen taulunsa kuvaavat ihmisiä epätavallisella tavalla, joka on kaukana naistenlehtien kuvista. Minulle ne merkitsevät sitä, että voi olla kaunis ja hyväksyttävä sellaisena kuin on, ja millaiseksi elämä on muokannut.

Lopuksi nykyhetkeen ankkuroiva harjoitus. Tällainen harjoitus aloittaa jokaisen ryhmäkerran. Se voi auttaa keskeyttämään menneisyyden kokemuksista peräisin olevan traumavyöryn, kiinnittämään huomion nykyhetkeen, rauhoittumaan ja saamaan voimia siihen, mikä tällä hetkellä on tärkeää.

  1. Kiinnitä huomiota kolmeen esineeseen, joita näet huoneessa ja tarkastele huolellisesti niiden yksityiskohtia (muoto, väri, pinta, koko jne). Älä kiirehdi! Nimeä ominaisuudet. Esim. se on sininen, iso ja pyöreä.
  1. Kiinnitä huomioita kolmeen äänen, joita kuulet tässä ja nyt (huoneen sisältä tai ulkopuolelta). Kuuntele, miltä ne kuulostavat. Nimeä itsellesi kolme ominaisuutta, esimerkiksi ”ääni on kova, kirskuva ja epämiellyttävä”.
  1. Kosketa kolmea lähelläsi olevaa esinettä ja kuvaile ääneen, miltä ne tuntuvat. Esimerkiksi ”karhealta, lämpimältä ja pehmeältä”.
  1. Kiinnitä uudelleen huomioita kolmeen esineeseen, jotka valitsit katsottavaksesi. Katsellessasi niitä, keskity siihen tosiasiaan, että olet nyt tässä ja nyt noiden esineiden kanssa, tässä huoneessa. Kuuntele seuraavaksi ääniä ja keskity siihen tosiasiaan, että olet tässä huoneessa kuuntelemassa niitä. Toista sama lopuksi koskettamiesi esineiden kanssa.
  1. Harjoitusta voi laajentaa toistamalla sitä useita kertoja ja lisäämällä uusia tarkastelukohteita.

Alla Pave Maijasen
www.youtube.com/watch?v=hAmCN3Souko&ab

Suvi Teräsniskan
www.youtube.com/watch?v=4qDXnGkS6r4

ja vielä Antti Tuiskun versioon tästä laulusta
https://www.youtube.com/watch?v=4qP_Hw3Pd5k

Botero La primera dama

Botero: La primera dama
Jaksamista marraskuuhun!

Uusi vuosi, vanhemmuus ja korjaussarjat

ilotuli

Tammikuu on usein lupausten aikaa. Dieetti ja tipaton! Olen parempi äiti, en hermostu enää koskaan kenellekään! Leivon pullat itse, en käytä kaupan pakasteita. Olen reipas ja urheilullinen! Koti on siisti ja järjestyksessä. Parisuhde kuntoon! Sukujuhlista on pakko selvitä seuraavan kerran paremmin… jos siten olisin itsekin jotenkin parempi ihminen.

Ja toisaalta, kannattaako enää edes luvata mitään, koska en kykene pitämään lupauksiani. Voiko yleensä olla jotain parempaa – ainakaan minulle, koska en sellaista ansaitse … täytyy jaksaa, että muut eivät huomaisi miten surkealta tuntuu. Tämänhän pitäisi olla elämän parasta aikaa, yksin on selvittävä!

Tällaiset ajatukset saattavat olla tuttuja, ainakin joissain elämänvaiheissa. Silloin kun kuormitusta on eniten, vaatimukset ovat usein kovimmillaan. Näin on esimerkiksi silloin kun perheessä eletään pikkulapsi-vaihetta. Jos vanhempi itse on omassa lapsuudessaan jäänyt vaille tarvitsemaansa tukea ja hoivaa, tai on kohdannut kaltoin kohtelua, vaatimukset itseä kohtaan voivat olla vielä ankarammat kuin muutoin olisivat. Tutkimusten mukaan omassa lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet vanhemmat arvioivatkin omaa vanhemmuuttaan paljon ankarammin kuin muut vanhemmat. Toisin sanoen he ovat vaativampia itseään kohtaa kuin ei-kaltoin kohtelua kokeneet vanhemmat (Bailey ym,2012).

Syyskuussa 2014 kävin Lontoossa Anna Freud Centerissa opettelemassa haastattelua vanhemmuuden kokemisesta (Parental Reflective Functioning). Kouluttajana toimi toinen haastattelun kehittäjistä, amerikkalainen psykologi, lapsipsykoterapeutti Arietta Slade. Sen lisäksi, mitä opin häneltä PDI haastattelun tekemisestä, minulle jäi erityisesti mieleen hänen muun opetuksen lomassa sivulauseessa sanomansa toteamus siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä oppinaan yli kolmekymmentä vuotta kestäneen uransa aikana; kaikkein tärkeintä on korjaaminen (engl. repair). Sivulause liittyi ajatukseen ihmissuhteiden luontaisesta rytmistä. Yhteyden katkokset ja väärinkäsitykset ovat väistämättömiä kaikissa ihmissuhteissa, niin myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa. Toisen mieltä ja ajatuksia ei aina ymmärrä, kuten ei aina omaansakaan, varsinkaan silloin kun on kuormittunut. Ymmärsin Arietta Sladen tarkoittaneen korjaamisella armollista asennetta ihmissuhdekatkoksiin ja väärinkäsityksiin; välillä on lupa todeta vanhempanakin, että olo on neuvoton ja on vaikea ymmärtää itseä, saatikka sitten toista. Silloin voi ottaa aikalisän, rauhoittua ja kuunnella itseään; miten jaksan nyt ja mitä tarvitsen jaksaakseni? Mieltä harmittavaan tilanteeseen voi palata ja kysyä läheiseltään: ”En ymmärtänyt, mitä sinä oikein tarkoititkaan?”. Humoristisesti ajateltuna joskus voi joutua turvautumaan jopa kokonaisiin ”korjaussarjoihin”.

Jäin pohtimaan Ariettan sivulausetta pitkäksi aikaa. Pitkän uran lapsipsykoterapeuttina tehnyt kouluttaja piti tällaisia pieniä arjen hetkiä uransa tärkeimpänä oppina. Traumatisoituneiden ihmisten kanssa työskennellessä olen usein huomannutkin, että toive tulla ymmärretyksi ja kuulluksi lapsuuden tärkeiden ihmisten taholta saattaa elää vielä vuosikymmenten jälkeen, vaikka yrityksistä huolimatta se ei ole koskaan onnistunut. Tästä syystä itsensä kuuleminen nykyhetkessä on tärkeää, jotta voisi huomioida ne ihmissuhdekuprut jotka vaativat korjaamisliikkeitä tällä hetkellä. Lentokoneissa ohjeistetaankin, että onnettomuuden sattuessa happinaamari tulee laittaa ensin itselle ennen kuin auttaa muita. Tämä on varmasti hyvä muistaa uuden vuoden alkaessa.

Tätä kirjoittaessani minulle mieleen tuli Eeva Kilven runo naisille, sopii varmaan kaikille. Toivon sen tuovan armeliaisuutta sekä itseä että muita kohtaan tänä alkavana vuonna 2015:

Nukkumaan käydessä ajattelen. 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen,        
kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.”

 -Eeva Kilpi

kivikukka