Näe lapsesi

Näe lapsesi, se on vanhemmuudessa tärkeintä, sanotaan. Yksinkertainen asia ja silti se on niin vaikeaa! Hitaina pidettyjä suomalaisia on varsin lyhyen ajan koulittu toisenlaiseen maailmaan. Nykypäivänä täytyy olla ketterä pysyäkseen ajan hermolla, työelämässä jatkaakseen täytyy olla viimeisimmästä tiedosta selvillä ja kyettävä innovatiivisuuteen ja yrittäjäasenteeseen. Kaikki on niin lyhyttä ja nopeaa. Ollakseen uskottava on oltava tuoreeltaan tietoinen, mitä juttuja liikkuu mediassa ja osallistuttava, päivitettävä some-tilejään, muuten jää syrjään. On oltava vireänä ja valppaana. Vastapainoksi sille, että ylivireydestä on hyvinvoinnin vuoksi päästävä välillä pois, järjestetään mindfulness-kursseja ja painetaan kilpaa aikuisten värityskirjoja. Tällaista elämänsä toista vuosisadan puolikasta elävää hidastuvaa aikuista hirvittää, missä maailmassa nykyajan lapset elävät.

Ihminen ei kuitenkaan biologialtaan ole ehtinyt muuttua samaan tahtiin. Vanhempana täytyy olla entistä vahvempi kyetäkseen vastustamaan instant-maailman vaikutuksia, suojaamaan lastaan niiltä. Miten itse voi olla hetkeen pysähtyvä ja läsnä lapsen kanssa? Aiempana vanhemmuustrendinä rummutettiin sitä, että lapselle täytyy olla kehittäviä virikkeitä vauvasta alkaen, jotta hän kasvaa täyteen mittaansa ja pärjää kilpailussa. Vanhemmat satsaavat lapsiinsa, harrastuksia voi olla joka illaksi niin, että aika menee lasten kuljettamisessa ja varustamisessa. Esim. liikuntaharrastuksen jatkaminen saattaa merkitä sitä, että lapsen vapaa-aika kuluu iän karttuessa tiiviimmin harrastuksen parissa.

Täytyy jaksaa ja ehtiä, niin lapsen kuin aikuisenkin. Mitä siis tässä on se lapsen näkeminen? Perustaltaanhan asiat ovat paremmin kuin aiemmilla sukupolvilla. Heille elämä oli rankempaa ja niukempaa, vanhempana oli hyvä, kun lapset käyttäytyivät hyvin, heidät oli puettu siististi, koti oli puhdas ja ruokaa pöydässä. Työnteko, raataminen oli arvossaan, pysähtyminen oli laiskuutta ja lapset saivat touhuta omiaan.

Nykyään kiire ja paine ovat ehkä toisenlaisia, mutta vanhemmuuden malli voi välittyä eteenpäin sukupolvesta toiseen. Tuleeko lapsi nähdyksi ja selviääkö vanhempi siitä? Lapsen etu olisi, jos vanhempi kykenee olemaan utelias, miten lapsi asioita kokee, mutta pystyy myös vastaanottamaan lapsensa tunteet ja kokemukset niin, että itse on niiden kanssa levollinen ja luottavainen. Mistä tulevat sanat, joilla selittää lapselle, mitä hänessä tapahtui? Miten välittää lapsen turvaksi sitä, että vanhemmalle hänen kokemisensa ei ole arveluttavaa tai pelottavaa? Tunteet ovat vain tunteita. Kaikilla ei ole näihin hetkiin mallia oman lapsuuselämänsä aikuisista.

Kun on aikuisena kiire, tiettyyn rajaan saakka organisointikyky tuntuu hallinnalta ja omalta myönteiseltä pääomalta. Kun vauhti kiihtyy, kyvykkäästä hallinnasta tulee helposti jouLintuja bongaamassastamatonta kontrollia, joka ei ole omiaan lisäämään läsnäoloa. Vaateet vaikuttavat tulevan ulkopuolelta, tuntuu, ettei elämäänsä voi vaikuttaa. Hidastamiseen, rumban pysäyttämiseen ovat pystyneet ne, jotka downshiftaavat ja muuttavat maalle, ”hyppäävät pois oravanpyörästä”. Ja sitä ennen on voinut olla äkkipysähdys.

Missä ovat keskivertovanhemman mahdollisuudet hiljentää niin, että lapsensa näkisi oikein? Ja miten sietää se epävarmuus, mitä sellaisesta muutoksesta saattaa seurata? Kun uutta opettelee, joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mistä joutuu luopumaan, mille uskaltaa sanoa ei, mitä siitä seuraa sosiaalisessa elämässä? Miten oppia suitsimaan omaa mieltään, joka jatkuvasti rientää jo suunnittelemaan seuraavaa menoa tai viipyy aiemmassa tapahtumassa, joka itseä harmittaa? Onko varaa paljastaa keskeneräisyyttään, kun pysähtymisissä lapsen kanssa onkin välillä uuden edessä ja kokee avuttomuutta ja hämmennystä? Kenen kanssa tällaisesta uskaltaisi keskustella?

Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, häneltä voi vanhemmalle tulla eletystä yhteisestä elämästä palautetta, johon vanhempi ei ole varautunut. Eletyistä tilanteista on eriäviä näkemyksiä. Harrastuksien täyttämä elämä ja kaikkien kiire ja ehkä siitä seurannut jaksamattomuus ovat saattaneet estää kohtaamista ja kuulemista. Aineelliset tarpeet on täytetty, lapsi on saanut kehittää taipumuksiaan ja hänestä voidaan olla ylpeitä, jotain on siis tehty oikein vanhempina. Mutta lapsen kokemus voi olla, että häntä ei nähty tai että näkyvillä olevien piirteiden tukeminen on kehittänyt häntä kovin yksipuolisesti – jotain tärkeää on voinut jäädä huomaamatta. Missä määrin tämä eroaa aiempien sukupolvien toiminnasta, jos sitä katsoo lapsen silmin? Onneksi koskaan ei ole myöhäistä korjata suhdetta, jos molemmat siihen ovat halukkaita.

Vanhemmuus oJuttuhetki äidin kanssan maailman vaativin homma! Jos kiirettä oppii kyseenalaistamaan ja elämää yksinkertaistamaan, se on maailman antoisin, ihanin ja arvokkain tehtävä. Ne meistä, joilla ensimmäinen kierros, vaikuttavimmat vuodet merkittävänä aikuisena oman lapsen elämässä, on ohi, voimme ehkä astetta viisaampina olla jollekin tämän päivän lapselle hänen vanhempiensa tukena niitä aikuisia, joilla on aikaa olla läsnä. Voimme oppia hakemaan ja tarjoamaan lapselle arvokkaita yhteisiä hetkiä niin, että lapsi saa kokemuksen, että hän ja hänen ajatuksensa, mielipiteensä ja näkökulmansa ovat tärkeitä. Jari Sinkkosen kolmen tärkeän neuvon listalta (Kodin Kuvalehti 9/2015): Yksikin aikuinen voi pelastaa.

Läsnäolosta ja ankkureista

Osallistun Kabat-Zinnin kehittämälle Mindfulness-Based Stress Reduction (MBSR) -tietoisuustaitokurssille, jossa tehdään erilaisia harjoitteita: kehomeditaatiota, istumameditaatiota, joogaharjoitteita, havainnointitehtäviä itsekseen ja vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kurssilla toivotaan, että harjoittelu jatkuu kotona päivittäisenä. Koen syyllisyyttä siitä, että en tahdo saada puolen tunnin perusharjoitetta ja tapaamiskertojen välille annettavia muita tehtäviä tehtyä, kun tuntuu, ettei vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja. Ymmärrän, että pysähtymällä ja välitehtäviä tekemällä oppii paljon itsestään ja tavastaan kokea asioita. Kun teen harjoitteen ja huomaan, miten paljon hetkessä oleminen antaa, olen kiitollinen ja tyytyväinen. Toisia harjoitteita kohtaan huomaan olevani kriittisempi, totean, että niin on tässä hetkessä, myöhemmin saatan kokea saman harjoitteen toisin. Asiat eivät ole minulle uusia ja olen itsekin vetänyt harjoitteita yksilötyössä ja ryhmissä.

Kurssin myötä olen huomannut usein miettiväni kysymystä: Miten tietoisuustaitoharjoitteet voivat auttaa vakavasti traumatisoitunutta ihmistä?  Hänelle oma kokeminen ja kaikki itsen ulkopuolella voi olla kuin miinakenttää: Tässä hetkessä pysymistä häiritsee koko ajan se, että monet trauma-ajasta muistuttavat ulkoiset ja sisäiset laukaisevat tekijät saavat aikaan reaktioita, joissa kosketus nykyhetkeen häiriintyy tai häviää kokonaan. Traumatisoitunut ihminen alkaa elää mennyttä trauma-aikaa tässä päivässä. Miten hänelle on mahdollista oppia pysymään tässä hetkessä? Miten on mahdollista löytää riittävä turvallisuuden tunne, jotta voi olla utelias tutkimaan ja havainnoimaan, mitä juuri tässä hetkessä on? Miten voi oppia erottamaan, mikä omassa kokemuksessa toistaa mennyttä, että sitä ”ei kannata ottaa niin vakavasti”, vaikka kokemus on voimakas ja todellinen? Miten voi oppia, että vaikka kokemus on tällainen, traumatapahtuma ei toistu nyt?


Ankkurit ovat kiinnikkeitä tähän päivään. Tarkkaavaisuutta voi harjoittaa keskittymällä esim. ympäristön yksityiskohtiin.

Traumahoidon vakauttamisvaiheessa opetetaan, että on tärkeää löytää ankkureita,  kussakin tilassa olevia asioita ja esineitä, joiden aistiminen, eri aistien kautta niihin keskittyminen tekee todeksi sen, että nyt eletään vuotta 2014, että ihminen on sen ikäinen kuin oikeasti on nyt, ja hän tietää, ketä kuuluu nykyperheeseen ja –elämään ja tietää, missä on nyt. Se, että laukaisevista tekijöistä traumatisoitunut ihminen ”humpsahtaa” menneisyyteen, voi muuttaa kokemusta omasta iästä tai koosta, ympäristö saattaa vaikuttaa vieraalta eikä hän ehkä enää tunne ihmisiä, läsnäolijat saattavat tuntua muuttuvan. Hän voi menettää kykynsä puhua tai liikkua tai taitoja, joiden käyttö toisissa hetkissä ei tuota mitään ongelmaa. Kokemukset ovat pelottavia ja hämmentäviä, niin musertavia, että on vaikeaa uskoa, että ”humpsahtamisia” voisi oppia hallitsemaan.

Vakautusryhmässä opetellaan ottamaan ankkurit ja käyttämään niitä, jos tässä hetkessä oleminen häiriintyy. Ankkurit ovat kiinnikkeitä tähän päivään ja toimivat keinona pitää kiinni sopivasta vireystilasta, jossa ajattelu on mahdollista ( uhkaa kokiessa aivotasolla vallan kaappaavat automatisoituneet puolustautumiseen liittyvät aivojen osat, joilla on aina ”etuotto-oikeus”). Ankkureiden löytämisessä ja vahvistamisessa rohkaistaan kokeiluun ja harjoitteluun, ja luotetaan, että toistoilla taidot vahvistuvat ja harjoitteluun tulee mieli. Ankkurit voivat menettää toimivuuttaan ja silloin niitä on tarpeen vaihtaa. Voi olla myös turva-ankkureita, turvaa, voimaa ja lohtua tuottavia esineitä, joita esim. katsomalla tai koskemalla voi auttaa itseään kestämään epävarmuutta ja pelkoa tässä hetkessä, rauhoittaa itseään, että vaikka tunne tai olo on epämiellyttävä, voi selvitä sen kanssa, tässä hetkessä ei ole hätää. Viime kädessä vain itse voi testata ja valita itselleen eri tilanteisiin toimivia ankkureita. Vakavimmin traumatisoituneilla kokemukset tai niiden osat (esim. tunne tai aistimus) voivat sijaita erillään persoonan dissosiatiivisissa osissa. Osien yhteistyöllä mennyttä aikaa elävien osienkin olisi hyvä oppia tuntemaan tätä aikaa ja elämää ja huomata, että vaikka olot, tunteet, tuntemukset tuntuvat tosilta, vahva kokemus ei tarkoita, että sama tapahtuu nyt.  Kokemus on toistoa menneestä, jokin tämän päivän tilanteessa ja menneisyyden trauma-ajassa on yhteistä ja tämä on laukaissut samanlaisen reaktion.  Ymmärrys trauman vaikutuksista ja keinot rauhoittaa itseään (ja dissosiatiivisia osiaan) rakentavasti voivat ajan mittaan vahvistaa, että trauma-aika on menneisyyttä, ei tapahdu nyt (olettaen, että nykypäivässä ihmisellä ei ole vastaavaa tilannetta ihmissuhteissaan ja elinympäristössään).

 Tässä hetkessä elämisen harjoittelu normaalisti perustuu siihen, että elämä voi helpottua ja yksinkertaistua, jos osaa elää vain tätä hetkeä, ei anna menneiden samantyyppisten tilanteiden liikaa vaikuttaa siihen, miten kokee ja toimii tässä hetkessä, kykenee ottamaan kulloisenkin hetken uteliaasti vastaan uutena mahdollisuutena. Liiallinen tulevan ennakointi voi haitata tässä hetkessä pysymistä, varsinkin murehtijat, joille tulevaisuus on uhkaava ja asiat todennäköisesti menevät pieleen, sen tietävät. Mieli vain on sellainen, että se hairahtuu aikaikkunan ulkopuolelle, ja yhä uudelleen ja uudelleen mieltä saa palautella menneestä ja tulevasta nykyhetkeen ja harjoitella hyväksyntää siinä, että kaikille niin käy.

Vakavasti traumatisoituneelle on paljon vaikeampaa valita elettäväksi juuri tämä hetki. Pysähtyminen on usein pelottavaa, touhukkaana pysyminen on suoja. Jos pysähtyy, voi menneestä tunkea mieleen asioita, joita ei kestä. Myös mielikuvien käyttö voi olla mahdotonta, koska kyky on täytynyt tukahduttaa liian vaarallisena.  Myönteisten mielikuvien rakentaminen voi herättää pelkoa: traumatisoituneelle hyvään uskomisesta on seurannut pettymyksiä ja ongelmia. Meditatiiviset ja pitkät harjoitteet ovat aivan liian vaativia monelle. Kehoa, joka kantaa varhaisten traumojen muistoja pidemmälle kuin mieli, saattaa tuntua mahdottomalta tutkia harjoitteessa.

Varminta ja helpointa saattaa ensin olla harjoittaa kykyä siirtää tarkkaavaisuus itsensä ulkopuolelle, käyttää ankkureita ja opetella pitämään tarkkaavaisuus niissä, vaikka huomaisi, että muutakin itsessä tai ulkopuolella tapahtuu samaan aikaan. Joillekin toimii maadoittuminen, esim. jalkapohjien kosketus lattiaan, se, mistä tunnistaa, että istuu juuri tässä tuolissa tässä tilassa jne. Siinäkin toimivampi tapa saattaa olla valita neutraalimpia kehon osia tarkkaavuutensa kohteeksi, automaattisesti tarkkaavuus siirtyisi vahvistamaan uhkan kokemista. Tarkkaavaisuuden keskittämistä ja siirtämistä ankkurista toiseen voi harjoitella ja huomata, että traumatisoitumiseen liittyvä taipumus automaattisesti keskittyä uhkan havainnointiin voi vähentyä. Bonuksena voi tulla vähitellen kokemus mahdollisuudesta vaikuttaa mieleen ja kokemiseen, ehkä rauhoittumisesta, joka kasvattaa motivaatiota harjoitteluun edelleen. Traumatisoituneelle, jolla ei usein ole ollut ketään tukenaan, voi olla uusi kokemus, jos hän voi löytää nykypäivässä toisesta ihmisestä tuen harjoittelulleen: hänen kokemuksensa ”pois liukumisesta” on totta ja toinen voi olla apuna ankkureista muistuttamassa. Tilanne voi olla traumatisoituneelle uusi kokemus siitä, että toisen avulla voi omia olotilojaan säädellä.

Tutki ankkuria eri aistien avulla. Mistä ostit/ sait kukan, mikä siinä muistuttaa sinua tästä ajasta?

Tässä hetkessä olemisen kyky mahdollistaa vireystilan ikkunassa pysymistä ja kykyä itsen ja ympäristön havainnointiin. Hyödyllistä on ensin harjoitella läsnä pysymistä vähemmän haasteellisessa tilanteessa, ennen kuin siihen voi uskoa kykenevänsä esim. lapsensa seurassa. Aluksi riittää, että tunnistaa, että osaa pienen hetkenkin kerrallaan olla läsnä ja tietää, mitä sillä tarkoitetaan.

Hengitysharjoitteet saattavat tuntua traumatisoituneista vaarallisilta, vaikka hengityksen rauhoittaminen voisi helpottaa kehollista hälytystilaa. Säikähtäessään ihmisen hengitys salpautuu, täytyy kuulla ja keskittyä tarkasti aistimaan, mitä tapahtuu. Varuillaan jatkuvasti elävä ihminen käyttää hengityslihaksiaan eri tavalla. ”Vähällä hapella eläminen” voi olla tiedostamaton yritys olla kokematta enempää kuin kestää. Hengityksen huomioiminen tai syventäminen saattaa siksi tuntua liian vaaralliselta. Monet trauma-alan ammattilaiset korostavat esim. joogaharjoitteiden tai muiden hitaiden, tietoisten liikkeiden merkitystä hoidossa. Mieli on varattuna tiiviimmin tähän hetkeen silloin, kun sekä aistitaan että osallistutaan. Kehon käytössäkin, asennoissa, eleissä ja liikkeissä voi olla sisäisiä laukaisevia tekijöitä, joiden vuoksi aloittaminen ei aina ole ongelmatonta.

 Monet MBSR-tietoisuustaitokurssin harjoitteet olisivat varmaan vakavasti traumatisoituneille liian haastavia ensialkuun. Tässä hetkessä olemisen harjoittelu on yhteinen tavoite molemmissa. Traumatisoituneita auttavien ammattilaisten yksilötyöhön MBSR:stä voi löytää vinkkejä, miten laajentaa harjoitevalikoimaa ja räätälöidä ohjelmaa kullekin traumatisoituneelle ihmiselle kuhunkin hoidon vaiheeseen sopivaksi.

Alkutalven aistimisen ja muutosten hyväksynnän hetkien keskeltä,

Vuokko