Näkymätön vanhempi – Näkymätön lapsi

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Maahanmuuttajien auttaminen on juuri nyt kaikkien huulilla. Onkin tärkeää auttaa heitä mahdollisimman hyvin ja huolellisesti siellä mihin he saapuvatkin. Kukaan heistä ei ole lähtenyt ilman hyvää syytä kotimaastaan liikkeelle ja he ovat vähintäänkin erittäin kuormittuneita, voimakkaasti stressaantuneita ja hyvin monet eritasoisesti traumatisoituneita. Mediassa levinneet kuvat huolestuneista vanhemmista ja lasten kohtaloista ovat saaneet minutkin kirjoittamaan tätä Blogia.

Olivatpa  henkilökohtaiset kotoa lähtemiseen liittyvät syyt mitä tahansa, niin olisi tärkeää arvioida ja tutkia jokaisen tulijan mahdolliseen traumatisoitumiseen johtaneen laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun vaikutukset huolellisesti. Erityisen haastavaa on tunnistaa varhaiseen vakavaan traumatisoitumiseen liittyviä oireita, jotka ovat usein piilossa häpeän ja syyllisyyden verhon takana. Näitä oireita ei tuoda ensimmäisenä esille varsinkin, jos maahanmuuttajalla ei ole mahdollisuutta luottaa vastaanottavien ihmisten vilpittömyyteen auttaa. Monissa maissa ei viranomaiseen lähtökohtaisesti ole mahdollisuutta luottaa.

Niillä vanhemmilla, jotka hakevat lastensa kanssa turvallisempia ja vakaampia oloja mm. Suomesta on moninkertainen taakka harteillaan. Varsinkin jos he joutuvat selviämään pitkäaikaisen traumatisoitumisen vaikutuksilta. Heidän auttaminen vie pitkä ajan jo pelkästään siksi, että he tarvitsevat apua itselleen ja vanhempana toimimisessa. Tämä työ kannattaa, koska se vähentää lasten kasvamiseen ja kehittymiseen liittyviä ongelmia. Myös vastaanottavien ammattilaisten rauha tehdä tätä työtä olisi tärkeää taata. Ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaikutuksia voidaan ennaltaehkäistä huomattavasti kun autetaan vakavasti traumatisoituneita vanhempia.

Pitkäaikaisen varhaisen vakavan traumatisoitumisen näkyvyys on vieläkin maassamme huono vaikka asiasta on kirjoitettu mm. Judith Herman: n toimesta jo vuonna 1992. C-PTSD (Complex post traumatic-stres disorder) tulossa osaksi tautiluokitusta vuonna 2017 (ICD-11). Se tarkoittanee sitä, että terveydenhuollon ammattilaisten on yhä enenevässä määrin harjaannuttava pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen tunnistamiseen ja erottelemiseen muista mielenterveysongelmista. Suomessa on paljon asiantuntemusta ko. häiriötilan tunnistamiseksi, mutta se ei ole vielä systemaattinen osa terveydenhuollon/ sosiaalihuollon toimintaa.

Suomessa on ollut lukuisia hankkeita lapsen huomioimiseksi silloin, kun vanhemmalla on esim. mielenterveysongelmia tai päihdeongelmia. Esimerkiksi Toimiva Lapsi & Perhe hanke. Kuinka suurella joukolla, hankkeissa mukana olleista vanhemmista, on ollut vakava varhainen traumatisoituminen taustalla? Vaikka meillä on nykyään hyvin paljon tietoa traumatisoitumisen aiheuttamista vaikeuksista toimia vanhempana, niin on hyvin haastavaa tunnistaa varhaista vakavaa traumatisoitumista. Sen tunnistaminen vaatii erityistä tietoa ja taitoa.

Pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen yksi keskeisimpiä ongelmia on se, että ihmisen oma kuva itsestä on usein hyvin negatiivinen eikä hän itse koe olevansa riittävän arvokas autettavaksi. Hän ei hae apua itselleen eikä helposti kykene ottamaan apua vastaan vaikka sitä tarjottaisiinkin.

Niin kauan, kun tämänkaltaista ongelmatiikkaa ei nähdä, voi lapsi jäädä ilman kasvun ja kehityksen kannalta tärkeää tukea vanhemmaltaan – lapsi on näkymättömissä. Vanhemman tilanteen arviointi mahdollistaa tarkoituksenmukaisen, nopean ja tehokkaan avun räätälöinnin.

Vanhemmat, jotka joutuvat lähtemään kotoaan pakon edessä, joutuvat selviytyäkseen itse ja turvatakseen lapsensa selviytymisen, toimimaan usein puolustustautumalla ja hyökkäämällä. Toivottavasti tätä reaktiota ei tulkita vihamielisyydeksi maissa, johon he saapuvat.

”Italian verran lapsia vailla kotia”, Jenny Matikainen, Yle

Kuva: Sedat Suna / EPA

Näkyväksi kasvamisen korkea oppimäärä

Vaikka vakavasta traumatisoitumisesta puhutaankin nykyään hyvin paljon ja monenlaista hoitoa on tarjolla, eivät tarjolla olevat hoidot vastaa usein hoidon tarpeeseen. Traumatisoituneista kaikkein vakavimmin traumatisoituneet ovat näkymättömissä kaikkien apua tarvitsevien joukossa. He eivät ole ensimmäisten joukossa eivätkä etualalla hakemassa hoitoa. Traumatisoitumiseen liittyvät oireet naamioituvat kaikkeen oireiluun erittäin tehokkaasti ja myös ihmiset itse hakeutuvat paikkoihin, joista heitä ei ole helppoa nähdä. Vaikka näkisin edessäni ihmisen, joka on varhain elämässään traumatisoitunut, en välttämättä kykene näkemään hänen avuntarpeestaan mitään. Voin nähdä esimerkiksi ihmisen, joka pärjää työelämässään tai jollain tietyllä elämänalueella erittäin hyvin.

31.8.2014 - 2

 

Kun valitsemme vakauttamisryhmiin vakavimmin traumatisoituneita ihmisiä, on tärkeää tehdä arviointi- ja valintatyö  huolellisesti ja riittävän hitaasti. Jos pidämme kiirettä ja teemme sen liian nopeasti, meille käy kuten sieniretkellä ainakin minulle usein käy. En löydä juuri niitä sieniä mitä olen etsimässä.

 

Uskon, että tällaisen havainnon on tehnyt hyvin monet ammatikseen hoito- ja terapiatyötä tekevät. Jos me ”ammattilaiset” tarjoamme hyvin näkyvästi ja äänekkäästi apua sekä puhumme hoidon nopeista tuloksista, kuten usein nykyään eri puolilla tehdään, niin tulevatko kaikkein traumatisoituneimmat ihmiset esiin ja sanovat, että: ”Minä haluan tulla hoitoon”? Pelkäänpä, että näin saamme osan piiloutumaan yhä tehokkaammin. Aktiiviset auttamisyritykset johtavat usein häpeän ja huonommuuden tunteiden aktivoitumiseen siten, että ihminen muuttuu yhä näkymättömämmäksi. Millainen olisi se tapa ja millainen olisi se paikka, jossa ihmiset voisivat tuoda em. kaltaiseen taustaan liittyviä vaikeuksia esille ilman liiallista häpeää ja huonommuuden tunnetta? Tämä on suuri haaste kaikkialla, missä ihmisiä ”houkutellaan” hoidon piiriin. Vakavimmin traumatisoitunut on usein kaikkein näkymättömin.

Vaikka nykyään tiedetäänkin vakavasta traumatisoitumisesta hyvin paljon, niin ammattilaisten resurssit tehdä arviointityötä huolellisesti ja riittävän ajan kanssa ovat usein hyvin rajalliset. Olemme kehittämistyöryhmässämme harjoitelleet nöyrin mielin vakavimpien traumatisoitumiseen liittyvien oireiden tunnistamista ja tehneet vakauttamisryhmävalinnat erittäin huolellisesti. Vakauttamisryhmien valinnassa on tärkeää, että valitut ihmiset voivat kokea kuuluvansa juuri tähän ryhmään. Näkyväksi voi tulla vain turvallisessa ja rajoja kunnioittavassa ympäristössä.

kameleonttirajattu jpg

 

Vakavimmin traumatisoitunut ihminen näyttää usein ”sulautuvan maastoon” kuten kameleontti vaihtaessaan väriä ympäröivän maaston mukaan.

 

Tiedetään, että vakauttamisvaiheen hoito on välttämätöntä ennen traumaattisten kokemusten käsittelyä. Tiedetään myös, että vakauttamisvaiheen alussa voidaan havaita oireiden tulva, joka saa helposti ammattilaisenkin niin hämilleen, että hän ei luota itseensä ja omiin taitoihinsa olla avuksi. Tässä vaiheessa sellaisten taitojen harjoittelu, jotka auttavat pysymään paremmin nykyhetken kokemuksessa on ensisijaista. Ilman näitä nykyhetkeen ankkuroitumisen taitoja ei traumaattisten kokemusten käsittely ole myöhemmin hallittavissa.

Vakavasti traumatisoituneen vanhemman on erityisen haastavaa ottaa vastaan apua, sillä vanhempana oleminen aktivoi kaikkein syvimmällä olevat traumaattiset kokemukset. Aluksi vaatii ponnistelua saada myötätuntoisempi ja selkeämpi kuva itsestä. Tämä vaatii häpeän ja monenlaisten pelkojen kanssa työskentelyä ennenkuin voi tulla näkyvämmäksi.

Lähimmäisten mukaan ottaminen vakauttamisvaiheen hoitoon on hyvin tärkeää, sillä oireet vaikuttavat vanhempana toimimiseen joka päivä. Haasteena on se, että vakavasti traumatisoitunut vanhempi on vielä itsekin hyvin alussa säätelytaitojen opettelussa ja häpeän ja huonommuuden tunteet ovat päällimmäisinä. Tarvitaan paljon tietoa ja kärsivällisyyttä, jotta turvallinen ja siedettävä ympäristö näkyväksi kasvamiselle voi muotoutua.

Vakavimmin traumatisoituneelle itselleen on usein täysin vieras ajatus se, että :”Minä olen traumatisoitunut lapsuudessani”. Tällaisen todellisuuden avautuminen saa aikaan turvattomuuden tunnetta ja pelkoa siinä määrin, että toimintakyky voi olla uhattuna täysin. Jos ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän ja kykenevät olemaan rinnalla, niin selviämisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Vakavasti traumatisoituneille tarkoitetut vakauttamisryhmät psykoterapeuttisen hoidon rinnalla ovat yksi vastaus tähän ongelmaan.

Vakauttamisryhmät antavat turvallisen ympäristön olla näkymätön ja piilossa. Jos vakavimmin traumatisoituneita tuetaan tulemaan näkyväksi liian nopeasti, oireet lisääntyvät ja kontakti nykyhetkeen voi kadota pitkiksi ajoiksi. Mm. Vertaistuki, selkeät ja turvalliset rajat sekä nykyhetkessä pysymiseen liittyvien taitojen harjoittelu luovat puitteet, jossa häpeän kokemus vähenee ja näkyväksi kasvaminen voi alkaa. Vakauttamisryhmähoidon aikana yhteistyö lähimmäisten kanssa voidaan käynnistää turvallisesti. Kokemukseni mukaan vakauttamisryhmä tehostaa psykoterapian vaikutuksia, vähentää ahdistuneisuutta, kohottaa mielialaa ja parantaa arkipäivän toimintakykyä traumatisoitumiseen liittyvistä oireista huolimatta.

Jotta ihminen voi kasvaa näkyväksi sekä itselle että muille, on hänen tärkeää edetä matkallaan hitaasti ja on hänen tärkeää osata tarvittaessa pysähtyä.

Hyvää loppusyksyä toivotellen,

Petteri

 

hiljainen kansa pienennetty

”HILJAINEN KANSA”       Reijo Kela -94