Näe lapsesi

Näe lapsesi, se on vanhemmuudessa tärkeintä, sanotaan. Yksinkertainen asia ja silti se on niin vaikeaa! Hitaina pidettyjä suomalaisia on varsin lyhyen ajan koulittu toisenlaiseen maailmaan. Nykypäivänä täytyy olla ketterä pysyäkseen ajan hermolla, työelämässä jatkaakseen täytyy olla viimeisimmästä tiedosta selvillä ja kyettävä innovatiivisuuteen ja yrittäjäasenteeseen. Kaikki on niin lyhyttä ja nopeaa. Ollakseen uskottava on oltava tuoreeltaan tietoinen, mitä juttuja liikkuu mediassa ja osallistuttava, päivitettävä some-tilejään, muuten jää syrjään. On oltava vireänä ja valppaana. Vastapainoksi sille, että ylivireydestä on hyvinvoinnin vuoksi päästävä välillä pois, järjestetään mindfulness-kursseja ja painetaan kilpaa aikuisten värityskirjoja. Tällaista elämänsä toista vuosisadan puolikasta elävää hidastuvaa aikuista hirvittää, missä maailmassa nykyajan lapset elävät.

Ihminen ei kuitenkaan biologialtaan ole ehtinyt muuttua samaan tahtiin. Vanhempana täytyy olla entistä vahvempi kyetäkseen vastustamaan instant-maailman vaikutuksia, suojaamaan lastaan niiltä. Miten itse voi olla hetkeen pysähtyvä ja läsnä lapsen kanssa? Aiempana vanhemmuustrendinä rummutettiin sitä, että lapselle täytyy olla kehittäviä virikkeitä vauvasta alkaen, jotta hän kasvaa täyteen mittaansa ja pärjää kilpailussa. Vanhemmat satsaavat lapsiinsa, harrastuksia voi olla joka illaksi niin, että aika menee lasten kuljettamisessa ja varustamisessa. Esim. liikuntaharrastuksen jatkaminen saattaa merkitä sitä, että lapsen vapaa-aika kuluu iän karttuessa tiiviimmin harrastuksen parissa.

Täytyy jaksaa ja ehtiä, niin lapsen kuin aikuisenkin. Mitä siis tässä on se lapsen näkeminen? Perustaltaanhan asiat ovat paremmin kuin aiemmilla sukupolvilla. Heille elämä oli rankempaa ja niukempaa, vanhempana oli hyvä, kun lapset käyttäytyivät hyvin, heidät oli puettu siististi, koti oli puhdas ja ruokaa pöydässä. Työnteko, raataminen oli arvossaan, pysähtyminen oli laiskuutta ja lapset saivat touhuta omiaan.

Nykyään kiire ja paine ovat ehkä toisenlaisia, mutta vanhemmuuden malli voi välittyä eteenpäin sukupolvesta toiseen. Tuleeko lapsi nähdyksi ja selviääkö vanhempi siitä? Lapsen etu olisi, jos vanhempi kykenee olemaan utelias, miten lapsi asioita kokee, mutta pystyy myös vastaanottamaan lapsensa tunteet ja kokemukset niin, että itse on niiden kanssa levollinen ja luottavainen. Mistä tulevat sanat, joilla selittää lapselle, mitä hänessä tapahtui? Miten välittää lapsen turvaksi sitä, että vanhemmalle hänen kokemisensa ei ole arveluttavaa tai pelottavaa? Tunteet ovat vain tunteita. Kaikilla ei ole näihin hetkiin mallia oman lapsuuselämänsä aikuisista.

Kun on aikuisena kiire, tiettyyn rajaan saakka organisointikyky tuntuu hallinnalta ja omalta myönteiseltä pääomalta. Kun vauhti kiihtyy, kyvykkäästä hallinnasta tulee helposti jouLintuja bongaamassastamatonta kontrollia, joka ei ole omiaan lisäämään läsnäoloa. Vaateet vaikuttavat tulevan ulkopuolelta, tuntuu, ettei elämäänsä voi vaikuttaa. Hidastamiseen, rumban pysäyttämiseen ovat pystyneet ne, jotka downshiftaavat ja muuttavat maalle, ”hyppäävät pois oravanpyörästä”. Ja sitä ennen on voinut olla äkkipysähdys.

Missä ovat keskivertovanhemman mahdollisuudet hiljentää niin, että lapsensa näkisi oikein? Ja miten sietää se epävarmuus, mitä sellaisesta muutoksesta saattaa seurata? Kun uutta opettelee, joutuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Mistä joutuu luopumaan, mille uskaltaa sanoa ei, mitä siitä seuraa sosiaalisessa elämässä? Miten oppia suitsimaan omaa mieltään, joka jatkuvasti rientää jo suunnittelemaan seuraavaa menoa tai viipyy aiemmassa tapahtumassa, joka itseä harmittaa? Onko varaa paljastaa keskeneräisyyttään, kun pysähtymisissä lapsen kanssa onkin välillä uuden edessä ja kokee avuttomuutta ja hämmennystä? Kenen kanssa tällaisesta uskaltaisi keskustella?

Kun lapsi kasvaa aikuiseksi, häneltä voi vanhemmalle tulla eletystä yhteisestä elämästä palautetta, johon vanhempi ei ole varautunut. Eletyistä tilanteista on eriäviä näkemyksiä. Harrastuksien täyttämä elämä ja kaikkien kiire ja ehkä siitä seurannut jaksamattomuus ovat saattaneet estää kohtaamista ja kuulemista. Aineelliset tarpeet on täytetty, lapsi on saanut kehittää taipumuksiaan ja hänestä voidaan olla ylpeitä, jotain on siis tehty oikein vanhempina. Mutta lapsen kokemus voi olla, että häntä ei nähty tai että näkyvillä olevien piirteiden tukeminen on kehittänyt häntä kovin yksipuolisesti – jotain tärkeää on voinut jäädä huomaamatta. Missä määrin tämä eroaa aiempien sukupolvien toiminnasta, jos sitä katsoo lapsen silmin? Onneksi koskaan ei ole myöhäistä korjata suhdetta, jos molemmat siihen ovat halukkaita.

Vanhemmuus oJuttuhetki äidin kanssan maailman vaativin homma! Jos kiirettä oppii kyseenalaistamaan ja elämää yksinkertaistamaan, se on maailman antoisin, ihanin ja arvokkain tehtävä. Ne meistä, joilla ensimmäinen kierros, vaikuttavimmat vuodet merkittävänä aikuisena oman lapsen elämässä, on ohi, voimme ehkä astetta viisaampina olla jollekin tämän päivän lapselle hänen vanhempiensa tukena niitä aikuisia, joilla on aikaa olla läsnä. Voimme oppia hakemaan ja tarjoamaan lapselle arvokkaita yhteisiä hetkiä niin, että lapsi saa kokemuksen, että hän ja hänen ajatuksensa, mielipiteensä ja näkökulmansa ovat tärkeitä. Jari Sinkkosen kolmen tärkeän neuvon listalta (Kodin Kuvalehti 9/2015): Yksikin aikuinen voi pelastaa.

Elämän nälkä

Elämän nälkä

Elämän nälkä/ Pave Maijanen

Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

En ole aiemmin ollut kovinkaan perehtynyt Pave Maijasen musiikkiin. Tämänkin laulun olen kuullut aiemmin monta kertaa kiinnittämättä siihen mitään erityistä huomiota. Uudella tavalla laulu jäi mieleeni tämän projektin aikana erään vanhemmuusryhmäläisen tuotua sen kuultavaksi viimeiselle ryhmäkerralle. Hyvä kuvaus monen tässä projektissa ja aiemminkin psykiatriassa kohtaamieni ihmisten arjesta!  Tällaisia aamuja on varmasti kaikilla, niin minullakin varsinkin marraskuussa, mutta kuukausia tai vuosia jatkuessaan puhutaan jo eri mittakaavasta. Arkisista asioista voi tulla vuoren kokoisia haasteita, jos menneisyyden traumaattiset kokemukset ja niihin liittyvät oireet kuormittavat nykyisyyttä.  Mutta onneksi laulusta löytyy myös lohtua….

Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää 

Elämän nälkä, hyökkää jalkopäästä, ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä, istuu olkapäällä, käskee: lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu, ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty, eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo 

Ja silloin, kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

Ehkä valo on toivo paremmasta, ajatus, että omaan elämään ja olotiloihin voi vaikuttaa kaikesta huolimatta. Tämä ajatus näissä projektin vakautumisryhmissä vanhemmille onkin: menneisyys ei sellaisenaan koskaan palaa ja nykyhetkeen on mahdollista vaikuttaa, jotta voi oireista huolimatta olla lapsensa tukena silloin kun hän vanhempaansa tarvitsee. Se auttaa voittamaan ne vanhempien yleiset pelot, että omat lapset joutuisivat kärsimään samoista ongelmista kuin itsekin.

Moni vanhemmuusryhmään hakeutunut vanhempi on maininnut yhdeksi syyksi tulla ryhmään halunsa tavata toisia samanlaisia kokemuksia menneisyydessään kokeneita ihmisiä hoidollisen ryhmän puitteissa. Syyskuussa 2015 aloitti Helsingissä Vakava traumatisoituminen ja vanhemmuus- projektin aikana järjestettävä viimeinen vakautumisryhmä vanhemmille. Toivottavasti ryhmät jatkuvat myös projektin jälkeenkin!

Jos tällaisia ryhmiä ei ole tarjolla, mistä vertaistukea voisi saada? Hiekkalaatikon reunalla istuen muiden äitien ja isien kanssa omista vaikeista menneisyyden kokemuksista ja niistä peloista, joita se tuo äitinä ja isänä olemiseen, voi olla vaikea puhua. Eikä se ole varmaankaan oikea paikka niistä puhuakaan. Netistä löytyy monenlaista vertaistukea traumaperäisistä oireista kärsiville. Siitä voi olla joskus apua, joskus ei.

Taide eri muodoissaan voi myös parhaimmillaan tuoda kokemuksen vertaistuesta ja erityisesti sellainen taide, joka tarjoaa lohtua, toivoa ja uusia näkökulmia.  Jos joku toinen on osannut pukea sanoiksi tai maalata kuvaksi jotain sellaista, mikä itsellekin on kipeästi tuttua, saa tunteen siitä, että en olekaan yksin. Usein ihmiset osaavatkin nimetä itselleen tärkeitä lauluja tai tauluja, jotka antavat voimaa ja lohduttavat. Itselleni merkityksellinen taiteilija on ollut kolumbialainen taidemaalari ja kuvanveistäjä Fernando Botero. Hänen taulunsa kuvaavat ihmisiä epätavallisella tavalla, joka on kaukana naistenlehtien kuvista. Minulle ne merkitsevät sitä, että voi olla kaunis ja hyväksyttävä sellaisena kuin on, ja millaiseksi elämä on muokannut.

Lopuksi nykyhetkeen ankkuroiva harjoitus. Tällainen harjoitus aloittaa jokaisen ryhmäkerran. Se voi auttaa keskeyttämään menneisyyden kokemuksista peräisin olevan traumavyöryn, kiinnittämään huomion nykyhetkeen, rauhoittumaan ja saamaan voimia siihen, mikä tällä hetkellä on tärkeää.

  1. Kiinnitä huomiota kolmeen esineeseen, joita näet huoneessa ja tarkastele huolellisesti niiden yksityiskohtia (muoto, väri, pinta, koko jne). Älä kiirehdi! Nimeä ominaisuudet. Esim. se on sininen, iso ja pyöreä.
  1. Kiinnitä huomioita kolmeen äänen, joita kuulet tässä ja nyt (huoneen sisältä tai ulkopuolelta). Kuuntele, miltä ne kuulostavat. Nimeä itsellesi kolme ominaisuutta, esimerkiksi ”ääni on kova, kirskuva ja epämiellyttävä”.
  1. Kosketa kolmea lähelläsi olevaa esinettä ja kuvaile ääneen, miltä ne tuntuvat. Esimerkiksi ”karhealta, lämpimältä ja pehmeältä”.
  1. Kiinnitä uudelleen huomioita kolmeen esineeseen, jotka valitsit katsottavaksesi. Katsellessasi niitä, keskity siihen tosiasiaan, että olet nyt tässä ja nyt noiden esineiden kanssa, tässä huoneessa. Kuuntele seuraavaksi ääniä ja keskity siihen tosiasiaan, että olet tässä huoneessa kuuntelemassa niitä. Toista sama lopuksi koskettamiesi esineiden kanssa.
  1. Harjoitusta voi laajentaa toistamalla sitä useita kertoja ja lisäämällä uusia tarkastelukohteita.

Alla Pave Maijasen
www.youtube.com/watch?v=hAmCN3Souko&ab

Suvi Teräsniskan
www.youtube.com/watch?v=4qDXnGkS6r4

ja vielä Antti Tuiskun versioon tästä laulusta
https://www.youtube.com/watch?v=4qP_Hw3Pd5k

Botero La primera dama

Botero: La primera dama
Jaksamista marraskuuhun!

Näkymätön vanhempi – Näkymätön lapsi

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Onnelliset kaverukset kotonaan lähi-idässä 1992.

Maahanmuuttajien auttaminen on juuri nyt kaikkien huulilla. Onkin tärkeää auttaa heitä mahdollisimman hyvin ja huolellisesti siellä mihin he saapuvatkin. Kukaan heistä ei ole lähtenyt ilman hyvää syytä kotimaastaan liikkeelle ja he ovat vähintäänkin erittäin kuormittuneita, voimakkaasti stressaantuneita ja hyvin monet eritasoisesti traumatisoituneita. Mediassa levinneet kuvat huolestuneista vanhemmista ja lasten kohtaloista ovat saaneet minutkin kirjoittamaan tätä Blogia.

Olivatpa  henkilökohtaiset kotoa lähtemiseen liittyvät syyt mitä tahansa, niin olisi tärkeää arvioida ja tutkia jokaisen tulijan mahdolliseen traumatisoitumiseen johtaneen laiminlyönnin ja kaltoinkohtelun vaikutukset huolellisesti. Erityisen haastavaa on tunnistaa varhaiseen vakavaan traumatisoitumiseen liittyviä oireita, jotka ovat usein piilossa häpeän ja syyllisyyden verhon takana. Näitä oireita ei tuoda ensimmäisenä esille varsinkin, jos maahanmuuttajalla ei ole mahdollisuutta luottaa vastaanottavien ihmisten vilpittömyyteen auttaa. Monissa maissa ei viranomaiseen lähtökohtaisesti ole mahdollisuutta luottaa.

Niillä vanhemmilla, jotka hakevat lastensa kanssa turvallisempia ja vakaampia oloja mm. Suomesta on moninkertainen taakka harteillaan. Varsinkin jos he joutuvat selviämään pitkäaikaisen traumatisoitumisen vaikutuksilta. Heidän auttaminen vie pitkä ajan jo pelkästään siksi, että he tarvitsevat apua itselleen ja vanhempana toimimisessa. Tämä työ kannattaa, koska se vähentää lasten kasvamiseen ja kehittymiseen liittyviä ongelmia. Myös vastaanottavien ammattilaisten rauha tehdä tätä työtä olisi tärkeää taata. Ylisukupolvisen traumatisoitumisen vaikutuksia voidaan ennaltaehkäistä huomattavasti kun autetaan vakavasti traumatisoituneita vanhempia.

Pitkäaikaisen varhaisen vakavan traumatisoitumisen näkyvyys on vieläkin maassamme huono vaikka asiasta on kirjoitettu mm. Judith Herman: n toimesta jo vuonna 1992. C-PTSD (Complex post traumatic-stres disorder) tulossa osaksi tautiluokitusta vuonna 2017 (ICD-11). Se tarkoittanee sitä, että terveydenhuollon ammattilaisten on yhä enenevässä määrin harjaannuttava pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen tunnistamiseen ja erottelemiseen muista mielenterveysongelmista. Suomessa on paljon asiantuntemusta ko. häiriötilan tunnistamiseksi, mutta se ei ole vielä systemaattinen osa terveydenhuollon/ sosiaalihuollon toimintaa.

Suomessa on ollut lukuisia hankkeita lapsen huomioimiseksi silloin, kun vanhemmalla on esim. mielenterveysongelmia tai päihdeongelmia. Esimerkiksi Toimiva Lapsi & Perhe hanke. Kuinka suurella joukolla, hankkeissa mukana olleista vanhemmista, on ollut vakava varhainen traumatisoituminen taustalla? Vaikka meillä on nykyään hyvin paljon tietoa traumatisoitumisen aiheuttamista vaikeuksista toimia vanhempana, niin on hyvin haastavaa tunnistaa varhaista vakavaa traumatisoitumista. Sen tunnistaminen vaatii erityistä tietoa ja taitoa.

Pitkäaikaisen varhaisen traumatisoitumisen yksi keskeisimpiä ongelmia on se, että ihmisen oma kuva itsestä on usein hyvin negatiivinen eikä hän itse koe olevansa riittävän arvokas autettavaksi. Hän ei hae apua itselleen eikä helposti kykene ottamaan apua vastaan vaikka sitä tarjottaisiinkin.

Niin kauan, kun tämänkaltaista ongelmatiikkaa ei nähdä, voi lapsi jäädä ilman kasvun ja kehityksen kannalta tärkeää tukea vanhemmaltaan – lapsi on näkymättömissä. Vanhemman tilanteen arviointi mahdollistaa tarkoituksenmukaisen, nopean ja tehokkaan avun räätälöinnin.

Vanhemmat, jotka joutuvat lähtemään kotoaan pakon edessä, joutuvat selviytyäkseen itse ja turvatakseen lapsensa selviytymisen, toimimaan usein puolustustautumalla ja hyökkäämällä. Toivottavasti tätä reaktiota ei tulkita vihamielisyydeksi maissa, johon he saapuvat.

”Italian verran lapsia vailla kotia”, Jenny Matikainen, Yle

Kuva: Sedat Suna / EPA

Äiti ja psykologi?

Naisena ja ihmisenä haluaa tietysti olla lapselleen paras, mieluiten lähes täydellinen, tai ainakin Oikein Hyvä äiti. Jos on vielä sattunut opiskelemaan jotakin äitiyttä sivuavaa alaa – psykologiaa, lastenkasvatusta, psykoterapiaa jne. – tarve olla hyvä äiti saa lisää löylyä: nythän on saanut Tietoa siitä mitä ihminen Oikeasti Tarvitsee Kehittyäkseen ja kuinka kuuluu Kasvattajana Toimia.

Näin psykologina voin vilpittömästi sanoa, että hyvänä äitinä oleminen onkin ihanaa, ja siitä kannattaa nauttia niin kauan kuin onnea kestää. Nimittäin siihen asti, että syntyy lapsia. Siitä eteenpäin lapset tuppaavat toistuvasti häiritsemään hyvää äitiyttä.

Vauva esimerkiksi itkee, vaikka on juuri saanut ruokaa, tai ei nuku, vaikka on selkeästi nukkumisaika. Epäilys valtaa mielen: enkö arvioinut ruokamäärää oikein? Enkö tiedä lapseni rytmiä? Äidin mielensisäistä harmoniaa uhkaa hiipivä tunne: huonompi äiti kuin olin ajatellut tai suunnitellut. Taaperokaan ei välttämättä palkitse ihanaa äitiä tämän selittäessä lempeästi, miksi tätä(kään) pehmolelua ei osteta. Hyvä äiti odottaa kohtuullista vastetta ponnisteluilleen: että taapero toteaisi vain hieman itkuisesti ja sisimmissään kiitollisena rajojen asettamisesta ”Kyllä äiti”. Sen sijaan hän ehkä saa kaupassa kovaäänisen ja käytävän tukkivan uhmakohtauksen. Erittäin noloa.

Toistuvasti joutuu tilanteisiin, joissa asiat eivät vaan suju hyvän äidin suunnitelman mukaan. Aika nopeasti kannattaa luopua ainakin siitä harhasta, että hyvän vanhemmuuden mitta on kaiken aikaa tyytyväinen, vain myönteisiä tunteita ilmaiseva lapsi. Tai jos nyt korkeintaan kerran puoleen vuoteen vähän kiukuttelee, jotta neuvolan tädille voi lempeästi hymyillen todeta, että ”kyllä, kyllä, meidän Nupulla on sitä ikätasoista uhmaa”, ja voi yhdessä pudistella päätä noille suloisille pikku veitikoille.

Lohtulauseena voi yrittää toistella itselleen: ”Lapsen kuuluu harjoitella vaikeimpien tunteiden kokemista, ilmaisua ja rauhoittumista juuri minun kanssani. Se on hyvää vanhemmuutta!”

Ei se silti mitään kivaa ole, olla toisen suuttumuksen, pettymyksen, surun, kiusatuksi tulemisen, kiusaamisen, valehtelun, ristiriitojen ratkaisun ynnä muiden inhimillisten vaikeuksien ja niiden ilmaisujen harjoitusalustana. Mutta ainakin tuntee elävänsä, joka solulla! Äitiys tarjoaa mielelle samaa kuin rankka jumppa huonokuntoiselle: sen myötä löytää itsestään kipeitä kohtia, joiden olemassaolosta ei aiemmin edes tiennyt. Eikä psykologiäideille anneta tasoitusta.

II Psykologi vai ihminen

Psykologi vai ihminen?

Kotiapua lapsiperheisiin

Kotiapua lapsiperheisiin?

Aiemmin tärkeä osa suomalaista palvelujärjestelmää olivat kodinhoitajat. Heidät lapsiperhe sai joustavasti, yhdellä puhelinsoitolla kotiin auttamaan. Syynä saattoi olla äidin sairaus tai uupumus, kuormittava perhetilanne, vauvan yövalvomiset ym. normaalin lapsiperheen arkeen kuuluvat asiat. Kotipalvelun pyytämiseen ei liittynyt häpeää tai pelkoa huonoksi vanhemmaksi leimaamisesta. Muistan, miten esim. sisarelleni tarjottiin luontevasti neuvolasta kodinhoitajaa kotiin heti nuorimman lapsen syntymisen jälkeen, koska perheessä oli 2 muuta alle kouluikäistä lasta. Tämä kodinhoitaja tuli perheen äidin avuksi arkeen. Auttoi vastasynnyttänyttä äitiä pyykinpesussa ja kotitöissä, ulkoili isompien lasten kanssa sisareni hoitaessa vauvaa. Hän teki ruokaa pakastimeen valmiiksi ja jopa leipoi sisareni yllätykseksi isompien lasten kanssa kasan pullia. Muutaman päivän apu auttoi jo paljon ja uuden tarpeen ilmaantuessa oli helppoa kääntyä tututun kodinhoitajan puoleen. Tämä, jos mikä oli ennaltaehkäisevää lastensuojelutyötä parhaimmillaan. Kodinhoitajat siirrettiin myöhemmin kunnissa lähinnä vanhusten ja vammaisten hoitoon, lapsiperheiden kotipalvelut lopetettiin. Samaan aikaan korjaavan lastensuojelutyön kustannukset nousivat ja huostaanottojen määrä lisääntyi. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Omassa lapsuudessaan traumatisoituneiden vanhempien erityispulmana on suuri vaatimus itseään kohtaan vanhempana ja vaikeus hakea/ottaa vastaan apua. Heidän ”luomuverkostonsa” on usein niukka ja turvaton, joten välttämättä apua ei tule myöskään sieltä. Riittävän hyvän vanhemmuuden malli saattaa puuttua. Sukupolvelta toiseen siirtyvän traumatisoitumisen riskit ovat suuret, mikäli heitä ei osata auttaa riittävien palvelujen ääreen. Häpeä ja pelko ”huonoksi vanhemmaksi” paljastumisesta on valtava. Heillä on usein välttelykäyttäytymistä ja he saattavat eristäytyä muista ihmisistä. Vanhemmuus koetaan usein kuormittavana ja heillä on vaikeuksia useilla vanhemmuuden osa-alueilla. Varsinkin stressaavissa tilanteissa heidän kykynsä toimia vanhempana heikkenee. Tällöin kasvatustavat ja vanhempien tapa olla lastensa kanssa saattavat olla epäjohdonmukaisia ja lasta vahingoittavia.

Uusimmassa Yhteiskuntapolitiikka –lehdessä on ilmestynyt mielenkiintoinen artikkeli ”Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta – kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa”. Siinä korostettiin tarvetta sisällöllisesti vahvoille palveluille, joiden avulla äidit saavat keinoja ei-väkivaltaiseen kasvatukseen. Tutkijat toteavat myös, että väkivallan kokemukset eivät saa toistua rakenteellisina, heikkojen tukitoimien aikaansaamana väkivaltana. Stressiä kokevilla äideillä todennäköisyys vakavan väkivallan käyttöön oli kaksinkertainen verrattuna äiteihin, jotka eivät kokeneet stressiä. Neljäs merkittävä riskitekijä liittyi avun tarpeeseen ja saamiseen. Apua hakemattomien ja apua avun hakemisesta huolimatta vaille jääneiden äitien todennäköisyys vakavan väkivallan käyttöön oli 2,6 kertaa suurempi kuin äideillä, jotka eivät kokeneet tarvitsevansa apua (Noora Ellonen, Tarja Pösö ja Kirsi Peltonen: Äidit ja lapsiin kohdistuva väkivalta. Kyselytutkimuksen tulosten pohdintaa. Yhteiskuntapolitiikka 80 2015:1, 72-80.)

Vuoden 2015 alusta sosiaalihuoltolaki muuttui. Matalan kynnyksen apu lapsiperheisiin haluttiin palauttaa. Perheen ei tarvitse enää olla lastensuojelun asiakas saadakseen kunnalta kotiapua. Kotiavun takaaminen lapsiperheille on osa sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistusta. Lapsiperheillä on oikeus saada kotipalvelua, kun se on välttämätöntä lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi. Myös perhetyötä, tukihenkilöitä ja -perheitä sekä vertaisryhmätoimintaa pitäisi jatkossa olla saatavilla ilman lastensuojelun asiakkuutta. Tavoitteena on madaltaa tuen hakemisen kynnystä ja turvata oikea-aikainen tuki perheille. Eri kunnissa kotiavun saaminen ja kriteerit vaihtelevat kuitenkin suuresti. Joissakin kunnissa vasta suunnitellaan rakenteita, toisissa on jo olemassa toimivat kriteerit, rakenteet ja palvelun tuottajat. Joissakin kunnissa on käytössä palveluseteli, jolla voi ostaa kotiapua itse valitsemaltaan palveluntuottajalta, toisessa kunnassa palvelut saa omasta kunnasta. Kotiavun saamisen mahdollisuudesta ei juuri kunnissa tiedoteta, mutta Yle tiedotti asiasta näkyvästi reilu viikko sitten. Toivottavasti apua tarvitsevat lapsiperheet rohkaistuvat nyt pyytämään, ja myös vaatimaan, itselleen uuden lain heille oikeuttamaa apua!

Linkki: http://www.stm.fi/sosiaalihuoltolaki

Kana

Uusi vuosi, vanhemmuus ja korjaussarjat

ilotuli

Tammikuu on usein lupausten aikaa. Dieetti ja tipaton! Olen parempi äiti, en hermostu enää koskaan kenellekään! Leivon pullat itse, en käytä kaupan pakasteita. Olen reipas ja urheilullinen! Koti on siisti ja järjestyksessä. Parisuhde kuntoon! Sukujuhlista on pakko selvitä seuraavan kerran paremmin… jos siten olisin itsekin jotenkin parempi ihminen.

Ja toisaalta, kannattaako enää edes luvata mitään, koska en kykene pitämään lupauksiani. Voiko yleensä olla jotain parempaa – ainakaan minulle, koska en sellaista ansaitse … täytyy jaksaa, että muut eivät huomaisi miten surkealta tuntuu. Tämänhän pitäisi olla elämän parasta aikaa, yksin on selvittävä!

Tällaiset ajatukset saattavat olla tuttuja, ainakin joissain elämänvaiheissa. Silloin kun kuormitusta on eniten, vaatimukset ovat usein kovimmillaan. Näin on esimerkiksi silloin kun perheessä eletään pikkulapsi-vaihetta. Jos vanhempi itse on omassa lapsuudessaan jäänyt vaille tarvitsemaansa tukea ja hoivaa, tai on kohdannut kaltoin kohtelua, vaatimukset itseä kohtaan voivat olla vielä ankarammat kuin muutoin olisivat. Tutkimusten mukaan omassa lapsuudessaan kaltoinkohtelua kokeneet vanhemmat arvioivatkin omaa vanhemmuuttaan paljon ankarammin kuin muut vanhemmat. Toisin sanoen he ovat vaativampia itseään kohtaa kuin ei-kaltoin kohtelua kokeneet vanhemmat (Bailey ym,2012).

Syyskuussa 2014 kävin Lontoossa Anna Freud Centerissa opettelemassa haastattelua vanhemmuuden kokemisesta (Parental Reflective Functioning). Kouluttajana toimi toinen haastattelun kehittäjistä, amerikkalainen psykologi, lapsipsykoterapeutti Arietta Slade. Sen lisäksi, mitä opin häneltä PDI haastattelun tekemisestä, minulle jäi erityisesti mieleen hänen muun opetuksen lomassa sivulauseessa sanomansa toteamus siitä, mitä hän pitää kaikkein tärkeimpänä oppinaan yli kolmekymmentä vuotta kestäneen uransa aikana; kaikkein tärkeintä on korjaaminen (engl. repair). Sivulause liittyi ajatukseen ihmissuhteiden luontaisesta rytmistä. Yhteyden katkokset ja väärinkäsitykset ovat väistämättömiä kaikissa ihmissuhteissa, niin myös vanhempien ja lasten välisissä suhteissa. Toisen mieltä ja ajatuksia ei aina ymmärrä, kuten ei aina omaansakaan, varsinkaan silloin kun on kuormittunut. Ymmärsin Arietta Sladen tarkoittaneen korjaamisella armollista asennetta ihmissuhdekatkoksiin ja väärinkäsityksiin; välillä on lupa todeta vanhempanakin, että olo on neuvoton ja on vaikea ymmärtää itseä, saatikka sitten toista. Silloin voi ottaa aikalisän, rauhoittua ja kuunnella itseään; miten jaksan nyt ja mitä tarvitsen jaksaakseni? Mieltä harmittavaan tilanteeseen voi palata ja kysyä läheiseltään: ”En ymmärtänyt, mitä sinä oikein tarkoititkaan?”. Humoristisesti ajateltuna joskus voi joutua turvautumaan jopa kokonaisiin ”korjaussarjoihin”.

Jäin pohtimaan Ariettan sivulausetta pitkäksi aikaa. Pitkän uran lapsipsykoterapeuttina tehnyt kouluttaja piti tällaisia pieniä arjen hetkiä uransa tärkeimpänä oppina. Traumatisoituneiden ihmisten kanssa työskennellessä olen usein huomannutkin, että toive tulla ymmärretyksi ja kuulluksi lapsuuden tärkeiden ihmisten taholta saattaa elää vielä vuosikymmenten jälkeen, vaikka yrityksistä huolimatta se ei ole koskaan onnistunut. Tästä syystä itsensä kuuleminen nykyhetkessä on tärkeää, jotta voisi huomioida ne ihmissuhdekuprut jotka vaativat korjaamisliikkeitä tällä hetkellä. Lentokoneissa ohjeistetaankin, että onnettomuuden sattuessa happinaamari tulee laittaa ensin itselle ennen kuin auttaa muita. Tämä on varmasti hyvä muistaa uuden vuoden alkaessa.

Tätä kirjoittaessani minulle mieleen tuli Eeva Kilven runo naisille, sopii varmaan kaikille. Toivon sen tuovan armeliaisuutta sekä itseä että muita kohtaan tänä alkavana vuonna 2015:

Nukkumaan käydessä ajattelen. 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle, puhuttelen ystävällisesti ja ihailen,        
kehun: Sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun.”

 -Eeva Kilpi

kivikukka

Joulunalusmietteitä

Viime kuukausina ihmiset ovat joutuneet lukemaan mediasta äärimmäisen kauhistuttavia tapahtumia. Oulun vauvasurmat, Rautalammin perhetragedia ja Kuopion lastensurmat tuntuvat hyppäävän jokaisen iltalehden etusivuille ja ajankohtaisohjelmien otsikoihin. Lapset tuntevat turvattomuutta, vanhemmat ahdistuvat ja miettivät, miten asiaa tulisi kotona käsitellä. Media ja ihmiset etsivät kuumeisesti syyllisiä. Miksei neuvolassa huomattu mitään? Miksi lastensuojelu ei ole toiminut oikein ja ripeästi? Miten voi olla mahdollista, että juuri äiti, jonka tulisi olla turvaamassa omien lastensa kasvua ja kiintymystä, on juuri ollut se ”paha”, surmaaja? Äärimmäisiin tekoihin ajautuneelle äidille löytyy ymmärtäjiä, mutta myös äärimmäistä lynkkausmentaliteettia esiintyy. Mieleen tunkee usein myös kysymys, missä oli lasten isä? Eikö hän, eivätkä muutkaan läheiset aavistelleet mitään?

Ottamatta tarkemmin kantaa näihin yksittäistapauksiin, täytyy todeta, että hyvin nämä omat lapsensa surmanneet äidit eivät missään tapauksessa ole voineet. Taustalla on varmaan monenlaista pahoinvointia; psyykkistä ja fyysistä sairastamista, lapsuuden traumaa, taloudellisia ongelmia, parisuhteen päättymisen uhkaa… Nämä kuormittavat asiat eivät kuitenkaan tee lapsisurmia millään tavalla hyväksyttäviksi eikä ymmärrettäviksi. Lapsentappo, tapahtui se millaisissa olosuhteissa tahansa, on äärimmäisen julma rikos! Tästä suoraan puhuminen ja tekojen tuomitseminen olisi mielestäni tärkeää. Myös viesti, että soita äärimmäisen epätoivon hetkenä ennemmin hätänumeroon tai vie vaikka lapsesi päivystyksen aulaan, voisi pelastaa ihmishenkiä. Eräs kansanedustaja ehdotti jopa ns. vauvaluukkujen perustamista ehkäisemään vauvasurmia. Raision kunta on laittanut nettisivuilleen ”hätänappi”-painikkeen, jonka kautta saa tukea jo seuraavana arkipäivänä. Moni väsynyt ja uupunut äiti kokee ajoittain olevansa umpikujassa ja pelkää, että tekee jotain lapsilleen. Onneksi heistä suurin osa pääsee ajatuksen yli, eikä tee mitään peruuttamatonta. Nämä äidit kykenevät hakemaan apua, pystyvät luottamaan tarpeeksi viranomaisiin tai luomuverkostoonsa, ottamaan väsymyksensä, uupumuksensa ja huolensa puheeksi. Mutta keitä ovat he, jotka eivät tule ajoissa autetuiksi eivätkä nähdyiksi? Pelkkä äitien väsymys tai synnytyksen jälkeinen masennus ei selitä näitä tekoja. Uskon, että lapsensa surmanneet äidit ovat vanhempia, joiden oma häpeä ja pelko omaa itseä, ajatuksiaan ja tunteitaan kohtaan on niin valtava, etteivät he kykene sitä helposti tunnistamaan ja raottamaan. Eivät edes itselleen. Taustalla on tällöin paljon vakavampaa persoonallisuusproblematiikkaa ja psykiatrista oireilua. Jos vanhempi jää tällöin yksin kuormittavassa, ylivoimaisessa tilanteessa, tämänkaltaiset hirmuteot voivat tulla todeksi.

Vakavasti omassa lapsuudessaan traumatisoituneiden vanhempien tunnistaminen ja oikein fokusoitu, varhainen tuki ja hoito olisi tärkeää. Ensi- ja turvakodit ovat omalla sektorillaan tehneet hyvää työtä. Kynnys ensikoteihin pääsemiselle tulisi olla mahdollisimman matala! Puheeksiottoon tarvitaan riittävää rohkeutta ja tietoa. Esittämällä tärkeät kysymykset esim. ”Koetko olevasi yksin ja vailla tukea?”, ”Millaista apua toivoisit ja voisit ottaa vastaan?”, ”Onko sinulla ajatuksia lapsesi surmaamisesta?”, voisivat oikein ajoitettuna mahdollistaa avun. Näitä kysymyksiä voisivat esittää niin viranomaiset eri sektoreilla kuin lähimmäiset, omaiset ja naapuritkin. On totta, että tällaisen kysymyksen esittäminen vaatii omalta mukavuusalueelta ulos astumista, mutta uskon, että se kannattaa.

Sosiaaliviranomaisten syyllistäminen ei auta mitään. Ala on raskas, asiakasmäärät reilusti suosituksia suuremmat, työntekijä joutuu tekemään tilannearvion kiireessä, usein äärimmäisen paineen alla. Mietin myös, mikä on sosiaalityöntekijöiden kyky ja mahdollisuus arvioida tilannetta riittävästi? Saavatko he tarpeeksi lisäkoulutusta esimerkiksi mielenterveysasioista ja traumatisoitumisesta? Tunnistavatko he riskit, vai riittääkö, että lainkirjain pinnallisesti toteutuu? Onko heidän työnohjauksensa kunnossa? Kokemukseni mukaan lastensuojelussa kyetään arvioimaan kohtuullisen hyvin vanhempien päihteidenkäyttö ja fyysisen väkivaltaisuuden merkit. Jo epäily saa yleensä työntekijät toimimaan nopeasti. Mutta miten on silloin, jos lasten äiti on tilanteessa pinnallisesti koossa, selvin päin ja pitää kaikin keinoin kulissejaan koossa? Voisiko lastensuojeluun joko kouluttaa, tai palkata enemmän varhaisen vuorovaikutuksen ja mielenterveyden, sekä traumatisoitumisen ammattilaisia? Hyvä arvio mahdollistaisi, että perheet osattaisiin ohjata paremmin oikean avun piiriin. Osalle riittää kotiapu, toiset tarvitsevat ympärivuorokautista tukea ja apua.

Suomessa on jo olemassa hyviä käytäntöjä varhaiseen tukeen. Esim. Imatralla palkattiin ennakkoluulottomasti lisää perhetyöntekijöitä neuvolan terveydenhoitajien tueksi. Joulukuu OulujärviSäästöt korjaavassa lastensuojelutyössä ovat merkittävät. Hyvinvointineuvolamalli on jalkautunut usealle paikkakunnalle, kotiavun saantia luvataan lisätä. Erilaisia vanhemmille tarkoitettuja ryhmiä toimii jo monella eri sektorilla. Näistä monet vanhemmat saavatkin tukea vanhemmuuteensa. Vakavammin oireilevia vanhempia nämä perustason palvelut eivät kuitenkaan auta riittävästi. Illat, yöt ja yksinäiset viikonloput ovat heille yleensä vaikeimpia. Tällöin omat, lapsuudessa tapahtuneesta kaltoinkohtelusta peräisin olevat oireet, sekä yllättävät, usein arkipäivässä toimivan, kontrolloidun aikuisen tietoisuudesta kaukana olevat erilliset osat saattavat ottaa vallan. Siksi näihin, virka-ajan ulkopuolisiin aikoihin tulisi olla riittävästi apua saatavilla. Tarvitaan myös nopeita ”walk-in poliklinikoita”, joissa perheet saavat apua äkillisiin kriiseihin. Lähetepakko ja hoitotahojen pirstaloituminen vaikeuttavat ja hidastavat avun saamista. Kun vanhempi hakee apua miltä tahansa sektorilta, hänen hätänsä ja huolensa täytyy ottaa todesta. Mitätöinti, hyvää tarkoittava normalisoiminen, luukulta toiselle juoksuttaminen ja avunsaannin epääminen on pahinta mitä hänelle, sekä hänen lapsilleen voi tehdä. Arvioon tulee varata riittävästi aikaa ja resursseja. Lapsiperheille suunnattu ennaltaehkäisevä ja korjaava työ eivät voi, eivätkä saa kilpailla samoista resursseista. Molempia tarvitaan!

Näin joulun alla, jonka tulisi olla lasten ja perheiden juhla, toivon, että kukaan ei joutuisi olemaan yksin äärimmäisten epätoivon tunteidensa kanssa. Minua on ilahduttanut tavallisten kansalaisten avuntarjoukset mm. sosiaalisen median kautta. Toivon, että joulu voisi olla juuri sellainen kuin jokaiselle perheelle ja lapselle olisi parasta. Ollaan siis läsnä läheisillemme, lähes enkeleitä toisillemme.

Läsnäolosta ja ankkureista

Osallistun Kabat-Zinnin kehittämälle Mindfulness-Based Stress Reduction (MBSR) -tietoisuustaitokurssille, jossa tehdään erilaisia harjoitteita: kehomeditaatiota, istumameditaatiota, joogaharjoitteita, havainnointitehtäviä itsekseen ja vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Kurssilla toivotaan, että harjoittelu jatkuu kotona päivittäisenä. Koen syyllisyyttä siitä, että en tahdo saada puolen tunnin perusharjoitetta ja tapaamiskertojen välille annettavia muita tehtäviä tehtyä, kun tuntuu, ettei vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja. Ymmärrän, että pysähtymällä ja välitehtäviä tekemällä oppii paljon itsestään ja tavastaan kokea asioita. Kun teen harjoitteen ja huomaan, miten paljon hetkessä oleminen antaa, olen kiitollinen ja tyytyväinen. Toisia harjoitteita kohtaan huomaan olevani kriittisempi, totean, että niin on tässä hetkessä, myöhemmin saatan kokea saman harjoitteen toisin. Asiat eivät ole minulle uusia ja olen itsekin vetänyt harjoitteita yksilötyössä ja ryhmissä.

Kurssin myötä olen huomannut usein miettiväni kysymystä: Miten tietoisuustaitoharjoitteet voivat auttaa vakavasti traumatisoitunutta ihmistä?  Hänelle oma kokeminen ja kaikki itsen ulkopuolella voi olla kuin miinakenttää: Tässä hetkessä pysymistä häiritsee koko ajan se, että monet trauma-ajasta muistuttavat ulkoiset ja sisäiset laukaisevat tekijät saavat aikaan reaktioita, joissa kosketus nykyhetkeen häiriintyy tai häviää kokonaan. Traumatisoitunut ihminen alkaa elää mennyttä trauma-aikaa tässä päivässä. Miten hänelle on mahdollista oppia pysymään tässä hetkessä? Miten on mahdollista löytää riittävä turvallisuuden tunne, jotta voi olla utelias tutkimaan ja havainnoimaan, mitä juuri tässä hetkessä on? Miten voi oppia erottamaan, mikä omassa kokemuksessa toistaa mennyttä, että sitä ”ei kannata ottaa niin vakavasti”, vaikka kokemus on voimakas ja todellinen? Miten voi oppia, että vaikka kokemus on tällainen, traumatapahtuma ei toistu nyt?


Ankkurit ovat kiinnikkeitä tähän päivään. Tarkkaavaisuutta voi harjoittaa keskittymällä esim. ympäristön yksityiskohtiin.

Traumahoidon vakauttamisvaiheessa opetetaan, että on tärkeää löytää ankkureita,  kussakin tilassa olevia asioita ja esineitä, joiden aistiminen, eri aistien kautta niihin keskittyminen tekee todeksi sen, että nyt eletään vuotta 2014, että ihminen on sen ikäinen kuin oikeasti on nyt, ja hän tietää, ketä kuuluu nykyperheeseen ja –elämään ja tietää, missä on nyt. Se, että laukaisevista tekijöistä traumatisoitunut ihminen ”humpsahtaa” menneisyyteen, voi muuttaa kokemusta omasta iästä tai koosta, ympäristö saattaa vaikuttaa vieraalta eikä hän ehkä enää tunne ihmisiä, läsnäolijat saattavat tuntua muuttuvan. Hän voi menettää kykynsä puhua tai liikkua tai taitoja, joiden käyttö toisissa hetkissä ei tuota mitään ongelmaa. Kokemukset ovat pelottavia ja hämmentäviä, niin musertavia, että on vaikeaa uskoa, että ”humpsahtamisia” voisi oppia hallitsemaan.

Vakautusryhmässä opetellaan ottamaan ankkurit ja käyttämään niitä, jos tässä hetkessä oleminen häiriintyy. Ankkurit ovat kiinnikkeitä tähän päivään ja toimivat keinona pitää kiinni sopivasta vireystilasta, jossa ajattelu on mahdollista ( uhkaa kokiessa aivotasolla vallan kaappaavat automatisoituneet puolustautumiseen liittyvät aivojen osat, joilla on aina ”etuotto-oikeus”). Ankkureiden löytämisessä ja vahvistamisessa rohkaistaan kokeiluun ja harjoitteluun, ja luotetaan, että toistoilla taidot vahvistuvat ja harjoitteluun tulee mieli. Ankkurit voivat menettää toimivuuttaan ja silloin niitä on tarpeen vaihtaa. Voi olla myös turva-ankkureita, turvaa, voimaa ja lohtua tuottavia esineitä, joita esim. katsomalla tai koskemalla voi auttaa itseään kestämään epävarmuutta ja pelkoa tässä hetkessä, rauhoittaa itseään, että vaikka tunne tai olo on epämiellyttävä, voi selvitä sen kanssa, tässä hetkessä ei ole hätää. Viime kädessä vain itse voi testata ja valita itselleen eri tilanteisiin toimivia ankkureita. Vakavimmin traumatisoituneilla kokemukset tai niiden osat (esim. tunne tai aistimus) voivat sijaita erillään persoonan dissosiatiivisissa osissa. Osien yhteistyöllä mennyttä aikaa elävien osienkin olisi hyvä oppia tuntemaan tätä aikaa ja elämää ja huomata, että vaikka olot, tunteet, tuntemukset tuntuvat tosilta, vahva kokemus ei tarkoita, että sama tapahtuu nyt.  Kokemus on toistoa menneestä, jokin tämän päivän tilanteessa ja menneisyyden trauma-ajassa on yhteistä ja tämä on laukaissut samanlaisen reaktion.  Ymmärrys trauman vaikutuksista ja keinot rauhoittaa itseään (ja dissosiatiivisia osiaan) rakentavasti voivat ajan mittaan vahvistaa, että trauma-aika on menneisyyttä, ei tapahdu nyt (olettaen, että nykypäivässä ihmisellä ei ole vastaavaa tilannetta ihmissuhteissaan ja elinympäristössään).

 Tässä hetkessä elämisen harjoittelu normaalisti perustuu siihen, että elämä voi helpottua ja yksinkertaistua, jos osaa elää vain tätä hetkeä, ei anna menneiden samantyyppisten tilanteiden liikaa vaikuttaa siihen, miten kokee ja toimii tässä hetkessä, kykenee ottamaan kulloisenkin hetken uteliaasti vastaan uutena mahdollisuutena. Liiallinen tulevan ennakointi voi haitata tässä hetkessä pysymistä, varsinkin murehtijat, joille tulevaisuus on uhkaava ja asiat todennäköisesti menevät pieleen, sen tietävät. Mieli vain on sellainen, että se hairahtuu aikaikkunan ulkopuolelle, ja yhä uudelleen ja uudelleen mieltä saa palautella menneestä ja tulevasta nykyhetkeen ja harjoitella hyväksyntää siinä, että kaikille niin käy.

Vakavasti traumatisoituneelle on paljon vaikeampaa valita elettäväksi juuri tämä hetki. Pysähtyminen on usein pelottavaa, touhukkaana pysyminen on suoja. Jos pysähtyy, voi menneestä tunkea mieleen asioita, joita ei kestä. Myös mielikuvien käyttö voi olla mahdotonta, koska kyky on täytynyt tukahduttaa liian vaarallisena.  Myönteisten mielikuvien rakentaminen voi herättää pelkoa: traumatisoituneelle hyvään uskomisesta on seurannut pettymyksiä ja ongelmia. Meditatiiviset ja pitkät harjoitteet ovat aivan liian vaativia monelle. Kehoa, joka kantaa varhaisten traumojen muistoja pidemmälle kuin mieli, saattaa tuntua mahdottomalta tutkia harjoitteessa.

Varminta ja helpointa saattaa ensin olla harjoittaa kykyä siirtää tarkkaavaisuus itsensä ulkopuolelle, käyttää ankkureita ja opetella pitämään tarkkaavaisuus niissä, vaikka huomaisi, että muutakin itsessä tai ulkopuolella tapahtuu samaan aikaan. Joillekin toimii maadoittuminen, esim. jalkapohjien kosketus lattiaan, se, mistä tunnistaa, että istuu juuri tässä tuolissa tässä tilassa jne. Siinäkin toimivampi tapa saattaa olla valita neutraalimpia kehon osia tarkkaavuutensa kohteeksi, automaattisesti tarkkaavuus siirtyisi vahvistamaan uhkan kokemista. Tarkkaavaisuuden keskittämistä ja siirtämistä ankkurista toiseen voi harjoitella ja huomata, että traumatisoitumiseen liittyvä taipumus automaattisesti keskittyä uhkan havainnointiin voi vähentyä. Bonuksena voi tulla vähitellen kokemus mahdollisuudesta vaikuttaa mieleen ja kokemiseen, ehkä rauhoittumisesta, joka kasvattaa motivaatiota harjoitteluun edelleen. Traumatisoituneelle, jolla ei usein ole ollut ketään tukenaan, voi olla uusi kokemus, jos hän voi löytää nykypäivässä toisesta ihmisestä tuen harjoittelulleen: hänen kokemuksensa ”pois liukumisesta” on totta ja toinen voi olla apuna ankkureista muistuttamassa. Tilanne voi olla traumatisoituneelle uusi kokemus siitä, että toisen avulla voi omia olotilojaan säädellä.

Tutki ankkuria eri aistien avulla. Mistä ostit/ sait kukan, mikä siinä muistuttaa sinua tästä ajasta?

Tässä hetkessä olemisen kyky mahdollistaa vireystilan ikkunassa pysymistä ja kykyä itsen ja ympäristön havainnointiin. Hyödyllistä on ensin harjoitella läsnä pysymistä vähemmän haasteellisessa tilanteessa, ennen kuin siihen voi uskoa kykenevänsä esim. lapsensa seurassa. Aluksi riittää, että tunnistaa, että osaa pienen hetkenkin kerrallaan olla läsnä ja tietää, mitä sillä tarkoitetaan.

Hengitysharjoitteet saattavat tuntua traumatisoituneista vaarallisilta, vaikka hengityksen rauhoittaminen voisi helpottaa kehollista hälytystilaa. Säikähtäessään ihmisen hengitys salpautuu, täytyy kuulla ja keskittyä tarkasti aistimaan, mitä tapahtuu. Varuillaan jatkuvasti elävä ihminen käyttää hengityslihaksiaan eri tavalla. ”Vähällä hapella eläminen” voi olla tiedostamaton yritys olla kokematta enempää kuin kestää. Hengityksen huomioiminen tai syventäminen saattaa siksi tuntua liian vaaralliselta. Monet trauma-alan ammattilaiset korostavat esim. joogaharjoitteiden tai muiden hitaiden, tietoisten liikkeiden merkitystä hoidossa. Mieli on varattuna tiiviimmin tähän hetkeen silloin, kun sekä aistitaan että osallistutaan. Kehon käytössäkin, asennoissa, eleissä ja liikkeissä voi olla sisäisiä laukaisevia tekijöitä, joiden vuoksi aloittaminen ei aina ole ongelmatonta.

 Monet MBSR-tietoisuustaitokurssin harjoitteet olisivat varmaan vakavasti traumatisoituneille liian haastavia ensialkuun. Tässä hetkessä olemisen harjoittelu on yhteinen tavoite molemmissa. Traumatisoituneita auttavien ammattilaisten yksilötyöhön MBSR:stä voi löytää vinkkejä, miten laajentaa harjoitevalikoimaa ja räätälöidä ohjelmaa kullekin traumatisoituneelle ihmiselle kuhunkin hoidon vaiheeseen sopivaksi.

Alkutalven aistimisen ja muutosten hyväksynnän hetkien keskeltä,

Vuokko

Näkyväksi kasvamisen korkea oppimäärä

Vaikka vakavasta traumatisoitumisesta puhutaankin nykyään hyvin paljon ja monenlaista hoitoa on tarjolla, eivät tarjolla olevat hoidot vastaa usein hoidon tarpeeseen. Traumatisoituneista kaikkein vakavimmin traumatisoituneet ovat näkymättömissä kaikkien apua tarvitsevien joukossa. He eivät ole ensimmäisten joukossa eivätkä etualalla hakemassa hoitoa. Traumatisoitumiseen liittyvät oireet naamioituvat kaikkeen oireiluun erittäin tehokkaasti ja myös ihmiset itse hakeutuvat paikkoihin, joista heitä ei ole helppoa nähdä. Vaikka näkisin edessäni ihmisen, joka on varhain elämässään traumatisoitunut, en välttämättä kykene näkemään hänen avuntarpeestaan mitään. Voin nähdä esimerkiksi ihmisen, joka pärjää työelämässään tai jollain tietyllä elämänalueella erittäin hyvin.

31.8.2014 - 2

 

Kun valitsemme vakauttamisryhmiin vakavimmin traumatisoituneita ihmisiä, on tärkeää tehdä arviointi- ja valintatyö  huolellisesti ja riittävän hitaasti. Jos pidämme kiirettä ja teemme sen liian nopeasti, meille käy kuten sieniretkellä ainakin minulle usein käy. En löydä juuri niitä sieniä mitä olen etsimässä.

 

Uskon, että tällaisen havainnon on tehnyt hyvin monet ammatikseen hoito- ja terapiatyötä tekevät. Jos me ”ammattilaiset” tarjoamme hyvin näkyvästi ja äänekkäästi apua sekä puhumme hoidon nopeista tuloksista, kuten usein nykyään eri puolilla tehdään, niin tulevatko kaikkein traumatisoituneimmat ihmiset esiin ja sanovat, että: ”Minä haluan tulla hoitoon”? Pelkäänpä, että näin saamme osan piiloutumaan yhä tehokkaammin. Aktiiviset auttamisyritykset johtavat usein häpeän ja huonommuuden tunteiden aktivoitumiseen siten, että ihminen muuttuu yhä näkymättömämmäksi. Millainen olisi se tapa ja millainen olisi se paikka, jossa ihmiset voisivat tuoda em. kaltaiseen taustaan liittyviä vaikeuksia esille ilman liiallista häpeää ja huonommuuden tunnetta? Tämä on suuri haaste kaikkialla, missä ihmisiä ”houkutellaan” hoidon piiriin. Vakavimmin traumatisoitunut on usein kaikkein näkymättömin.

Vaikka nykyään tiedetäänkin vakavasta traumatisoitumisesta hyvin paljon, niin ammattilaisten resurssit tehdä arviointityötä huolellisesti ja riittävän ajan kanssa ovat usein hyvin rajalliset. Olemme kehittämistyöryhmässämme harjoitelleet nöyrin mielin vakavimpien traumatisoitumiseen liittyvien oireiden tunnistamista ja tehneet vakauttamisryhmävalinnat erittäin huolellisesti. Vakauttamisryhmien valinnassa on tärkeää, että valitut ihmiset voivat kokea kuuluvansa juuri tähän ryhmään. Näkyväksi voi tulla vain turvallisessa ja rajoja kunnioittavassa ympäristössä.

kameleonttirajattu jpg

 

Vakavimmin traumatisoitunut ihminen näyttää usein ”sulautuvan maastoon” kuten kameleontti vaihtaessaan väriä ympäröivän maaston mukaan.

 

Tiedetään, että vakauttamisvaiheen hoito on välttämätöntä ennen traumaattisten kokemusten käsittelyä. Tiedetään myös, että vakauttamisvaiheen alussa voidaan havaita oireiden tulva, joka saa helposti ammattilaisenkin niin hämilleen, että hän ei luota itseensä ja omiin taitoihinsa olla avuksi. Tässä vaiheessa sellaisten taitojen harjoittelu, jotka auttavat pysymään paremmin nykyhetken kokemuksessa on ensisijaista. Ilman näitä nykyhetkeen ankkuroitumisen taitoja ei traumaattisten kokemusten käsittely ole myöhemmin hallittavissa.

Vakavasti traumatisoituneen vanhemman on erityisen haastavaa ottaa vastaan apua, sillä vanhempana oleminen aktivoi kaikkein syvimmällä olevat traumaattiset kokemukset. Aluksi vaatii ponnistelua saada myötätuntoisempi ja selkeämpi kuva itsestä. Tämä vaatii häpeän ja monenlaisten pelkojen kanssa työskentelyä ennenkuin voi tulla näkyvämmäksi.

Lähimmäisten mukaan ottaminen vakauttamisvaiheen hoitoon on hyvin tärkeää, sillä oireet vaikuttavat vanhempana toimimiseen joka päivä. Haasteena on se, että vakavasti traumatisoitunut vanhempi on vielä itsekin hyvin alussa säätelytaitojen opettelussa ja häpeän ja huonommuuden tunteet ovat päällimmäisinä. Tarvitaan paljon tietoa ja kärsivällisyyttä, jotta turvallinen ja siedettävä ympäristö näkyväksi kasvamiselle voi muotoutua.

Vakavimmin traumatisoituneelle itselleen on usein täysin vieras ajatus se, että :”Minä olen traumatisoitunut lapsuudessani”. Tällaisen todellisuuden avautuminen saa aikaan turvattomuuden tunnetta ja pelkoa siinä määrin, että toimintakyky voi olla uhattuna täysin. Jos ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän ja kykenevät olemaan rinnalla, niin selviämisen mahdollisuudet paranevat huomattavasti. Vakavasti traumatisoituneille tarkoitetut vakauttamisryhmät psykoterapeuttisen hoidon rinnalla ovat yksi vastaus tähän ongelmaan.

Vakauttamisryhmät antavat turvallisen ympäristön olla näkymätön ja piilossa. Jos vakavimmin traumatisoituneita tuetaan tulemaan näkyväksi liian nopeasti, oireet lisääntyvät ja kontakti nykyhetkeen voi kadota pitkiksi ajoiksi. Mm. Vertaistuki, selkeät ja turvalliset rajat sekä nykyhetkessä pysymiseen liittyvien taitojen harjoittelu luovat puitteet, jossa häpeän kokemus vähenee ja näkyväksi kasvaminen voi alkaa. Vakauttamisryhmähoidon aikana yhteistyö lähimmäisten kanssa voidaan käynnistää turvallisesti. Kokemukseni mukaan vakauttamisryhmä tehostaa psykoterapian vaikutuksia, vähentää ahdistuneisuutta, kohottaa mielialaa ja parantaa arkipäivän toimintakykyä traumatisoitumiseen liittyvistä oireista huolimatta.

Jotta ihminen voi kasvaa näkyväksi sekä itselle että muille, on hänen tärkeää edetä matkallaan hitaasti ja on hänen tärkeää osata tarvittaessa pysähtyä.

Hyvää loppusyksyä toivotellen,

Petteri

 

hiljainen kansa pienennetty

”HILJAINEN KANSA”       Reijo Kela -94

 

 

Modernia projektivoimistelua!

 

mersu

Modernia projektivoimistelua!

Olemme kaksi vuotta kehittäneet vanhemmille soveltuvia vakauttamisryhmiä. Aivojumppaa on tarvittu!  Asiakokonaisuudet ovat laajoja ja aina aukeaa uusia tietämisen kohteita. Projekti on herättänyt ihmisissä paljon kiinnostusta ja on tullut selvästi tilaus ja tarve kotisivuille ja blogille.
Nykyaikainen tiedottaminen tuli kuitenkin jotenkin puskan takaa – se on ollut uusi tuttavuus. Olen kasvanut vanhanaikaisen tiedottamisen kulttuurissa ja nykyaika ajoi ohitseni! 1980-luvulla kuulumiset kerrottiin kirjeillä, postikorteilla. 1990-luvulla alettiin lähetellä sähköposteja ja 2000-luvulla opittiin tekemään power-point esityksiä. Sitten kehittymiseni jotenkin jämähti. Ystävystyminen facebookin kanssa takkuili ja jatkoin viestittämistä entisillä välineillä. Bloggaaminenkin tuntui liian julkiselta. Ihmisten suhtautuminen julkaistuihin kuviin ja teksteihin on kuitenkin muuttunut paljon. Kuvat ja tekstit tuntuvat elävän hetken ja vaihtuvat nopeasti toisiin. Painettu teksti ei ole enää niin pyhää kuin parikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat jo pitkään viestitelleet blogin kautta.  Blogeja lukijoiden on helppo kommentoida.  Tämän minäkin tajuan!
Hengitän syvään ja rauhoittelen kiihtyvää pulssiani toistelemalla mielessäni itseäni rauhoittavia lauseita kaikki menee hyvin, ei mitään hätää kyllä tästä selvitään.  Hyppään nyt tämän blogijunan kyytiin! Melkoisesti jännittää. Tulevaisuudessa blogiemme on tarkoitus ilmestyä kahdeksan kertaa vuodessa. Bloggaamme vakauttamiseen ja vanhemmuuteen liittyvistä aihepiireistä. Kirjoittajina ovat joko projektityöntekijät tai kutsumansa vierailijat.
Kehittämistyössä uudet näkökulmat ovat tarpeellisia ja innostavia. Ajatuksenne tuovat kehittämistyöhön uusia näkökulmia, uusia kysymyksiä ja käyttökelpoisia ideoita. Toivottavasti blogimme kiinnostavat teitä. Kommentoikaa, antakaa palautetta, vaihtakaa kanssamme ajatuksia!

Elokuussa tavataan tällä palstalla!
Kesäloma alkaa!
Terveisin Marjo
Projektipäällikkö
Psykologi, psykoterapeutti